Viime aikoina olen joutunut hieman miettimään omakohtaisia tapahtumia ja elämän katoavaisuutta. Se, että on selvinnyt kolmesta vaikeimmista leikkauksista, joita ihmiselle voidaan tehdä, on selvinnyt hotellipalosta, monista kompuroinneista, joissa olisi ollut jo ainesta suurempaankin onnettomuuteen jne.

Vapun jälkeen kerroinkin, kuinka kaaduin suorilta jaloiltani päin terävää kiviporrasta, otsa edellä. Onneksi siitäkin selvittiin muutamain tikein, eikä päähän jäänyt sen kummempia vammoja. Jokin aika sitten kompastui tai horjahdin olohuoneessa ja lensin suoraan nokilleni, naama edellä lattiaan. Silloinkin selvisin muutamalla mustelmalla, vaikka kirjahyllyltä tipahti taulua, ym. koriste-esineitä päälleni.

Viikko sitten odottelin pieniä lapsenlapsiani mummilaan yökylään ja tarkoitus oli valmistaa pojille päiväruoka valmiiksi. Kuinkas sitten kävikään....kuorin perunat, pilkoin ne palasiksi, jotta kypsyisivät nopeampaa ja voisin sitten tehdä lihaperunasoselaatikkoa. Meillä oli pihansiivoustalkoot ja niinpä minäkin päätin kantaa korteni kekoon ja menin omalle pikkupihaparvekkeelle leikkaamaan köynnösruusun ja villiviinien oksia. Autuaasti siinä touhutessa sitten unohdin ne perunat sinne liedelle. Kun sitten ajan päästä palasin sisälle, niin sankka harmaa savu tuli ovella vastaan ja huoneessa vastaan tuli karmea palaneen haju. Sitten tosin muistui mieleeni liedellä olleet perunat, mutta aivan liian myöhään. Pikimustia perunoita kattilallinen ja levy oli hehkuvan punainen. Salamannopeasti nappasin kattilan liedeltä, laskin kraanasta kylmää vettä sen täyteen, sammutin lieden ja avasin kämpän kaikki räppänät.

Ei siinä kauaa mennyt kuin pojan perhe tuli ja ihmettelivät portaikossa vastaantullutta käryä. Nolona tuumasin, että se tulee meiltä. Palohälyttimessä oli kyllä patterit, vaan ei ehkä savu vielä noussut niin ylös, että olisi reagoinut sitä.

Onneksi ei sentään syttynyt tulipaloa, mutta läheltä varmaan piti. Kattila oli entinen ja perunat ihan taatusti olivat biojätettä. Seuraavana aamuna katselin kattilaa ja ihmettelin sen pohjaa. Huomasin sitten vasta, että teräskattilan pohja oli irti kattilasta eli se uloimmainen paksumpi osa, joka on kattilan pohjassa.

Pläähhh....tässä mun palanut teräskattila sitten on.

Joskus mietin, että olenkohan syntymästäni hajamielinen vai johtuuko tuo "muistin menetys" niistä lukuisista "turhista" nukutuksista, joita koin ennen siirtoa, kun tuli ns. vikahälytyksiä. Muutaman päivän vielä kämpässä haisi tietyissä kohtaa savu, mutta nyt en enää ole sitä haistanut. Tosin seuraavana päivänä laitoin vahingossa vikalevyn päälle ja ihmetelin, kun juurekset eivät kypsy. Onneksi työpöydällä ollet patakintaat eivät ehtineet palamaan, kun olivat liian lähellä keittolevyä. Hui minua....

Eikä tässä vielä kaikki viime aikaiset tapahtumat.....ettei elämä liian tylsäksi kävisi.

Tänään menin muutaman viikon tauon jälkeen vesijumppaan, sillä olin flunssan ja muiden menojen vuoksi joutunut jättämään kolme käyntikertaa väliin. Vesijumppa meni mukavasti ja olitin jo päästy pukuhuoneeseen asti. Ystäväni tuli toisesta pukuhuoneesta hoputtelemaan minua ja kaveriani, koska tarkoitus oli lähteä vesijumpan jälkeen tavanomaiselle kahvilareissulle. Minä vielä viime tuimaan haikailin toista hansikastani ja yritin kurkotella metallisen vaatekomeron ylähyllylle, mutta pituuteni ei riittänyt ihan sinne ylös asti kurkottamaan. Äkkinäinen ahaa-elämys ja ponkaisin itseni vieressä olevalle penkille, ottaen vaatekomeron seinästä tukea. Kuinkas sitten kävikään. Onneksi refleksini olivat niin nopeat, että hetkessä tajusin kaapin olevan kaltevassa asennossa ja kaatuvan päälleni. Ehkä penkkikin samassa horjahti ja nopeasti olin lattialla, mutta onneksi pystyssä. Muutamalla askeleella ehdin perääntyä takaseinää kohti ja ehkä tartuin käsilläni kaatuvan, levän kolmeosaisen metallikaapin ylälaitaan kiinni. Kaapin yläosa iskeytyi polveeni ja minä pyllähdin penkille istumaan. Hetken haukoin henkeäni ja pelästyin, että oliko ovelle tullut ystävä jäänyt kaapin alle. Onneksi oli ehtinyt poistua käytävälle, eikä tullutkaan pukuhuoneeseen jossa kaappi juuri kaatui oven eteen. Jostain tuli verta....sormestani ja siinä aika syvä haava. Kuitenkin onnistuimme painamaan sen tiukasti laastareilla kiinni ja mietin mihin muualle koskee....polveeni sattui. Tarkistin tilanteen ja niinpä sinä oli iso patti. Jäsenet pitivät ja tuumasin, että oli suojelusenkeleitä matkassa. Tehtiin vahinkoilmoitus ja mietin sitten menenkö kotiin vaiko päivystyspolille. Päätin mennä tyttöjen kanssa kahville ja sieltä sitten kotiin.

Oikeasti ihmettelen, että mitenkä niitä metallisia kolmen pukukaapin yhdistelmiä ei ole pultattu seinään mitenkään vaan kaatuvat jos joku tarttuu laidasta tai mahdollisesti horjahataa. Uskon, että tämän jälkeen puuttuisivat asiaan. Hetken huono olo tuli talon ulkopuolella, ehkä se pelästys sitten hieman laukesi. En todellakaan uskaltanut edes miettiä, minkälaista jälkeä olisi tullut, jos minä olisin sen rautakaapin alle jäänyt.

Tänään tässä olen vaihtanut laastaria sormeeni ja hautonut kylmägeelipussilla polveani ja pohjettani, johon näyttää tulevan pitkäomainen mustelma eli osui varmaan takaseinällä olevan penkin laitaan. Selkääkin särkeeä eli olisikohan tärähtnänyt jotenkin. Kaikki tapahtuu siinä tilanteessa niin nopeasti, ettei edes osaa reagoida mitä teki ja missä vaiheessa. Nyt hieman taas on hiljennettävä ja yritettävä jatkossa olla taas varovaisempi......jos elämä taas hieman olisi opettanut.

Pieni enkeli, oli uupunut aivan. Pitkän päivän myötä, se teki suojelustyötä...