Tänään tulee kuluneeksi 16 vuotta siitä, kun sain elämän lahjaksi uuden maksan. Olin sairastanut siis toistakymmentä vuotta raskaushepatoosin jälkeistä maksan toimintahäiriötä. Monet tutkimukset oli käyty läpi ja aikaa oli kulunut aikamoinen määrä, ennen kuin voitiin todeta, että sairastan Sklerosoivaa kolangiittia eli sappiteiden ahtautumaa. Siirtojonoon pääsin marraskuussa ja parin turhan siirtokutsun jälkeen tuli vihdoin 18.2.1991 kutsu elinsiirtoon. Tuona päivänä olin äärimmäisen väsynyt. Käynti hammaslääkärillä oli edessä, sillä ennen elinsiirtoa piti hampaiden olla hyvässä kunnossa ja reikien korjattuna. Aiemmin oli hammaslääkärin konsultaatiossa poisettu 7 hammasta tulehdusriskin vuoksi Palasin siis hammaslääkäriltä kotiin, kävin suihkussa ja ajattelin mennä lepäämään, sillä tuo reissu oli äärimmäisen rasittava minulle, kun olin jo hyvin huonossa kunnossa. Mieheni oli talvilomalla ja tarkoitus oli lähteä kyseisenä päivänä asuntovaunulle, joka sijaitsi silloinen työpaikkani leirintäalueella. Tullessani suihkusta, kiirehdin puhelimmeen, sen soidessa. Kirurgisesta sairaalsta soitettiin. Ihmettelin mitä asiaa Kirurgillan oli kun kyseli vointiani. Olin hieman flunssainen ja yksi märkivä paisekin oli kyljessä. Sitä hieman ihmeteltiin, kunnes kirurgi sanoi, että maksansiirtoa kaavailtaisiin minulle. Siis nopeasti vaatteet ylle, hyljinnän estolääkitys ja antibiotit naamariin ja auton nokka kohti sairaalaa. Ei siinä paljon ehtinyt ajattelemaan. Sairaalassa sitten kirurgi sekä anestesialääkäri kävivät tapaamassa. Kirurgi oli sitä mieltä, että siirto voidaan tehdä ja anestesialääkäri taas oli sitä mieltä, että tuo yskä voi olla aika riski siirrolle. Kerroin kirurgin mielipiteen ja niin sitten päädyttiin, että pääsen siirtoon. Olinhan jo kolme kuukautta odottanut elinsiirtoon pääsyä ja oli äärettömän heikossa kunnossa. Tunsin pikkuhiljaa hiipuvani tästä maailmasta pois.Elin aikaakin oli arvioitu, miehen sanoman mukaan, minulle vain kolmisen viikkoa. Onneksi en itse tuota tiennyt.
Sairaalassa tehtiin lukuisia verikokeita ennen siirtoon menoa ja muut tarvittavat valmistelut. Yötä myöten sitten vietiin leikkaussaliin. Kaikki oli niin outoa ja uutta...pelottavaakin...ennen kokematonta. Oli oikeastaan vain yksi vaihtoehto...suostua tuohon suurinpaan leikkaukseen, mitä ihmiselle voidaan tehdä. Ilman tuota leikkausta eli elinsiirtoa, en olisi nyt tässä tätä kirjoittamassa.

244178.jpg

Kuntoni oli romahtanut niin huonoksi, että toipuminenkin tulisi todennäköisesti olemaan raskasta. Muistan kuinka läheiset olivat odottaneet aamupäivällä jo viestiä sairaalasta, mutta mitään ei ollut kuulunut. Sitten soittivat ja kyselivät, että onkos äidin leikkau jo ohi? Osastolta neuvottiin soittamaan teholle ja siellä kuulema tiedetään paremmin. Teholla taas sanottiin, että leikkaus jatkuu. Oli jatkunut jo yöstä asti ja eihän nuoret voineet ymmärtää sitä, että vielä aamupäivällä leikkaus jatkuu. Sitten kahden jälkeen soittelivat uudelleen...leikkaus vieläkin jatkui. Pyysivät, että sairaalasta soitettaisiin kun kaikki on ohi. Soittoa ei vaan kuulunut ja klo 18 aikaan illalla sitten tytär soitti sinne ja kyseli, että kun ei ole kuulunut mitään. Kirurgi olikin ollut piakkoin ilmoittamassa leikkaustulosta. Leikkaus oli onnistunut ja äiti oli teholla. Tytär ihmettelikin sitä sitten jälkeen päin, että miksi eivät voineet heti soitaaa, kun tiesivät että selviän. Sanoin, että eihän se niin varmaa ole heti ja aina voi tulla komplikaatioita. Tytär ihmetteli, että voiko leikkauksen jälkeenkin. En viitsinyt pelotella ja sanoa, että kyllä voi. Niitähän voi tulla koska vaan ja ensimmäiset viikot ovat kohtalokkaampia. Tosin tuli akuutti hyljintä ja maksa valtimot menivät tukkoon ja maksa toimi hieman kehnon laisti. Tuli monia takapakkeja ja välillä veti itkun herkäksi ja pelkäsin, etten selviydy kuitenkaan. Runsaat kolme kuukautta sairaalassa ja elämä helpotti. Monet takapakit oli eletty, mutta elämä voitti. Toukokuussa pääsin kotiin sairaalasta ja olin valmis Tulisuudelmatansseihin. Siinä sitä riitti ystäville ihmettelemistä.

Tänään voin olla iloinen tuosta uudesta elämän mahdollisuudesta, neljästä lapsenlapsestani ja viidennestä tulevasta. Paljon olen ehtinyt kokea ja nähdä näiden vuosien aikana ja saanut uusia ihania ystäviä, vaikkakin osalle tämä kokemukseni on ollut liian raskasta katseltavaa ja heistä en ole vuosiin kuullut mitään. Myöskään ilman tätä uutta mahdollisuustta en olisi mennyt Merkanttikouluun, käynyt kuntoutuksessa Siilinjärvellä ja osallistunut Maksa- ja Munuaisliiton toimintaan enkä ehkä koskaan olisi perustanut omaa blogia ja tutustunut teihin. Onko tämä kohtaloa vai sattumaa? Kuitenkaan en päivääkään antaisi pois.

Sinun pitää ainaä pitää Ithaka mielessäsi.
Sinne saapuminen on sinun päämääräsi,
mutta älä lainkaan kiirehdi matkallasi.
On parempi, että se kestää monta vuotta;
Ole vanha, kun ankkuroit saaren rantaan,
rikkaana kakesta minkä olet saavuttanut matkallasi.
Sillä älä odota Ithakan antavan sinulle rikkauksia.
Ithaka on antanut sinulle loistavan matkan.
Ilman Ithakaa, et olisi koskaan lähenyt liikkeelle.

Ehkäpä ilman Ithakaan, en itsekään olisi lähtenyt koskaan liikkeelle.:)


kortti.jpg