Tänään alkoi joulukuuhun kestävä huuliolukukurssi Korvaklinikan kuulonhuoltokeskuksessa Meilahdessa. Ilmoittauduin kurssille kutsun mukaan, jonne kutsuttiin uusia kuulokojeen käyttäjiä. Lapsena aina painotettiin, että täytyy katsoa ihmisiä silmiin kun puhuu heille. Yht'äkkiä täytyykin opetella katsomaan ihmisiä huuliin puhuessaan heille. Se tuntuu kovin vaikealta kun pitäisi keskittyä lukemaan sanoja huulilta ja yhtä aikaa katse lipuu puhujan silmiin. Keskittäytyminen tuntuu vaikealta. Suomen kielessä on onneksi paljon vokaaleja jotka helpottavat kuullun ymmärtämistä. Monet konsonantit taas sekottuvat huonokuuloiselle kuullun ymmärtämisessä.

Odotellessani kuulonhuoltokeskuksen odotustilassa kurssin alkua, niin huomioin erään huonokuuloisen henkilön. Kurssilla sitten paljastui, että hän tarvitsi kirjoitustulkkia. Odotustilassa henkilö rummutteli penkin reunaa ja kröhi äänekkäästi. Ajattelinkin asiaa myöhemmin, että hyvin huonokuuloinen ei edes kuule itse omia ääniään ja siten äänekäs käyttäytyminen ja nauru sekä puhe kuulostaa muista ilkeän äänekkäältä. Näinköhän sitä itsekin käyttäytyy?

Itseäni kiusaa huonokuuloisuus varsinkin paikoissa joissa on paljon hälyääniä tai monia puhujia yhtä aikaa. Lisäksi monilla ihmisillä on tapana puhua hiljaa, mutustella purukumia puhuessaan, pitää kynää suussaan, pureskella silmälasien sankoja, pitää sormea suussaan, puhua "partaansa" tai pitää kättään suunsa edessä ja suputtaa. Valollakin on merkitystä huulioluvussa, sillä valon tulisi suuntautua puhujan kasvoihin.

Äidilläni on tapana pyykkituvassa kertoa kaiken maailman asioita pesukoneen, lingon ja kuivausrummun pauhatessa ja yleensä vielä niin, että hän mättää linkoon vaatteita ja on minuun selin. On aivan mahdotonta ymmärtää mistä on puhe. Monesti tuosta sitten huomauttelen, mutta tilanne uusii jatkuvasti. Sitten vain en yleensäkään kuule mistä oikein hän puhuu...jää vallan yksin puheluksi. Huulioluvussa kuuntelijan huomio voi keskittyä johonkin taustalla liikkuvaan esineeseen tai muuhun sellaiseen, joten hän ei pysty seuraamaan puhetta keskittäytyneesti.

Etäisyys puhujasta olisi oltava mahdollisimman lähellä eli puolestatoista metristä kolmeen metriin. Tosin kolme metriä tuntuu kyllä aika etäiseltä. Huonokuuloiselle ei pitäisi puhua liian nopeasti, mutta ei myöskään liian hitaasti. Tuttujen henkilöiden kasvoilta on helpompi saada selvää kuin vieraiden henkilöiden kasvoilta. Aiheen tuttuus auttaa saamaan selvää puheesta ja näin ollen aiheen tunteminen auttaa täydentämään aukot. Äkillinen aiheen muutos taas pudottaa kuuntelijan helposti kärryiltä. Väsyneenä ja huonokuntoisena on taas keskittäytymisvaikeuksia. Mitä vähemmän hälyä on ympärillä, niin sitä helpompi on puhetta ymmärtää. Itseäni kiusaa välillä ihmisten ja myös lasten supattaminen. Sanonkin yleensä, että minulle on turha kuiskata, sillä en kuitenkaan kuule.

Onneksi kuitenkin kuuloni ei ole vielä niin pahasti alentunut, että minulla olisi äärimmäisen vaikeata selvitä kuulovian aiheuttamista haitoista. Pahimmat ongelmat tulevat herätyskellon soiton kuulemisessa ja siksi herätyskellon sijasta käytänkin kännykän tärinävärinä-ääniherätystä. Ovikellon äänikin tuntuu välillä jäävän kuuloni ulkopuolelle ja kotosalla meillä on "plim-plom-ovikello", jota naapurin tenavien on mukava käydä välillä pimputtelemassa ja juosta vikkelään karkuun. Puhelimessa sitten olen äärimmäisen kyllästynyt lehtikaupustelijoihin ja callupin tekijöihin. Heillä kun on tietty litania jota paukuttavat hyvin motorisella Kimi Räikkösmäisellä äänellään, josta ei sitten parinkaan kyselyn jälkeen ota mitään selvää. Siinä tilanteessa sitten onkin parempi sanoa, että meillä ei taida olla mitään keskusteltavaa keskenämme kun minulla on kommunikointivaikeuksia, joten kehoitan lopettamaan puhelun siihen.

Tosiaankin huonokuuloiselle ei tarvitse huutaa, mutta puhua selvästi ja katsoa kuuntelijaa päin. Muistaisi vielä välttää noita kuulemiseen vaikuttavia eleitä ja näpräysiä, jotta tullaan puolin ja toisin oikein ymmärretyiksi. Saahan nähdä miten sitten joulukuulle olen oppinut kuuntelemaan oikein. Välillä suku saa nauraa, kun satun kuulemaan jotain niin hassusti. Joskus on taas hyvä, kun ei ihan kaikkea satu kuulemaankaan.