Syyskuusta tulee monet ikävät muistot mieleen. 11.9 on oman isäni kuolinpäivä. Hänen kuolemastaan tuli kuluneeksi eilen 11 vuotta.

1899665.jpg

Tämä kuva on otettu isäni nuoruusvuosilta eli 1948. Niin paljon olisin vielä toivonut hänen näkevän ja kokevan, mutta luoja päätti toisin.

Tuo sama päivä toistuu World Trade Centerin iskussa New Yorkissa v. 2001 eli sekin tapahtui 11.9.
Muistan myös Dianan kuoleman ja se tapahtui vain 1½ viikkoa ennen isäni kuolemaa eli 31.8.1997. Näistä kaikista päivistä on jäänyt mieleeni paikka, jossa olin silloin kun uutisen kuulin.

Isän kuolessa olin tyttären luona ja äiti oli aamulla ollut kanssani pyykkituvassa ja kotiin mennessään oli löytänyt isäni kuolleena sohvalta. Sydän ei kestänyt enää. Itse olin lähtenyt ennen äidin kotiinmenoa kaupunkiin ja sieltä tyttäreni luokse. Oli aika shokki, kun kuulin uutisen ja mietin, että miksi äidin pitikin olla meillä...jospa olisi ollut kotona, niin olisiko isä ehtinyt saada apua ja selvitä. Tosin muutama infarkti jo ennen tuota viimeistä saattoi olla liikaa ja ehkä hänen päivänsä olivat siten jo muutenkin hiipumassa.

Missä olin kun Diana kuoli? Olimme matkalla kirpparille Vantaalla, kehä kolmosen kupeessa, kun kuuntelimme radiota ja minun piti pyytää miehen toistamaan, että mitä se uutistenlukija oikein sanoi. Eihän prinsessat noin vain voi kuolla....eihän se voi olla totta. Jotenkin se tuntui niin uskomattomalta, kuin huonolta pilalta. Tottahan se kuitenkin oli. Hautajaisetkin piti ottaa filminauhalle ja ne pidettiin 6.11 eli vain muutama päivä ennen isäni kuolemaa. Muistan vielä kuinka silloin vajaa neljävuotias lapsenlapseni kyseli, että koska ukki on telkkarissa, kun hän luuli, että kaikkien kuolleiden hautajaiset näytetään. Lapsen ajatusmaailma on niin jännä. Tästä Dianan kuolemasta taisin säästää uutislehtiä muistoksi.

Missä sitten olin 11.9.2001? Olin kotona ja istuimme olohuoneen lattialla puuhastelemassa jotain tyttären ja lastenlasten kanssa, kun uutiset tulivat telkkarista ja näkyi kuinka korkeat rakennukset sortuivat ja hetkessä piirtyi silmien eteen jotain aivan uskomatonta. Voiko tämäkään olla totta?

Missä sitten olin 27.9.1998? Mitä silloin tapahtui? Olin kuntoutuksessa Siilinjärven kuntoutuskeskuksessa, kun palohälytin alkoi soida huoneeni ulkopuolella. Ihmettelin hetken sitä ja puin vaatteet nopeasti takaisin päälleni. Hyvin pian tajusin portaikosta tulevan sankan savun kohti yläkerataa ja poistuin takaisin niin pian kuin ehdin. Onneksi pääsin porukan matkassa ikkunasta katolle turvaan, jossa kuitenkin loukkasin jalkani kompasuessani katolla johonkin metalliseen tolppaan ja jalastani tuli runsaasti verta. Lopulta pääsimme turvaan ja minun piti laskeutua noin seitsemän metriä alas tikkaita, jalka verta valuvana. Tuntui aika kauhealta tilanne. Tulipalosta annettiin suurhälytys ja kuntoutuskeskuksen baari huoneeni lähes alapuolella paloi täysin. Minut vietiin ambulanssilla keskussairaalaan, jossa jalkani tikattiin ja pääsin aamuyöllä takaisin laitokseen, kun tunsin sairaaalassa oloni tosi orvoksi ja yksinäiseksi. Olihan tilanne aika valju ja ikäväkin. Onneksi selvisin siitä vähin henkisin vammoin ja ruumiillisia vammojakin tuli vain muutama tikki sääreeni. Tästä tapahtumasta minulla on lehtileikkeleitä sekä onnettomuuden tutkintaselostuskin, kun jouduin kertomaan tapahtumaa tutkijoille.Siellä olen mainittuna tulipalossa, jossa kaksi henkilöä loukkaantui lievästi. Taisin olla aika surullinen näky seuraavana päivänä takkahuoneeseen kyhätyn aamiaisen jälkeen pihamaalla. Minulla oli valkoiset puuvillahousut, jotka olivat lahkeesta aivan veressä ja kainalossani oli villahuopa, kun istuin rakennuksen laidalla yksin ja suruissani ihmetellen että minne menen. Omasta huoneestani oli jouduttu rikkomaan ikkuna, sillä palomiehet luulivat minun olleen vielä siellä, kun sälekaihtimeni olivat jääneet kiinni, kun piti mennä nukkumaan ennen tuota hälytystä. En päässyt enää takaisin huoneeseeni. Viikon vietin kuitenkin vielä kuntoutuksessa tuon tapahtuman jälkeen, vaikka jalkani oli haavoittunut. Muutaman päivän päästä pidettiin kriisikokous, jota jotkut asukkaat pitivät turhana. He olivat olleet aivan toisella puolen rakennusta palon sattuessa. Toiset eivät olleeet edes heränneet koviin hälytysajoneuvojen ulinoihin. Tuntui hieman pahalta, kun joku tuhahti, että mitä ihmeen kriisikokousta täällä tarvitaan....eihän edes mitään vakavaa sattunut. Minusta tuo kokemus oli jo tarpeeksi vakava, kun säntäsin katolla keskellä yötä loukkaantuneena, emmekä löytäneet pimeässä alasmenoportaita. Kyllä se asian pohtiminen porukan kanssa oli tarpeellista.

Niin, mitä sitten vielä tapahtui syyskuussa. Vain päivä eroa tuohon tulipalo-onnettomuuteen, mutta vuosia aikaisemmin tapahtui tuhoisa Estonia-onnettomuus. Tämä tapahtuma tuli elävästi mieleeni juuri tuona tulipalohetkenä. Mistäkö syystä? Siitä syystä, että meidän piti poistua hotellista ikkunan kautta katolle ja kun minulla oli kaihi silmässä, niin en erottanut mitä pimeässä näkyi. En tiennyt oliko edessäni pelkkää tyhjyyttä vai oliko siinä katto alla. Tuo Estonian tapahtuma tuli jotekin alitajuntaani ja ajattelin, että miltä mahtoi tuntua hypätä tuntemattomaan? Mahtoi olla järkyttävä tilanne hypätä pelastuslauttoihin, kun ei tiennyt ehkä oliko alla mitään vai oliko hyppy hyiseen veteen, kuolon kouriin. Itse vielä mietin tuossa tulipalossa, että kun näillä kahdella tapahtumalla on vain kuukaudenpäivissä päivän ero, niin voin kuvitella kuinka jäätävän kylmää merellä oli, kun tuolla katollakin tuntui tosi syksyisen kolealta lähes kahden aikaan yöllä. Estonia-onnettomuushan sattui siis 28.9.1994. Tästä onnettomuudesta olen myös säästänyt uutislehtiä. Missä minä silloin olin? Olin silloin elinsiirtoklinikalla, jossa toivuin toisesta maksansiirrostani, joka oli tehty kesäkuussa. Minulla oli paljon ongelmia ja siksi jouduin olemaan antibiottitiputuksessa ja koko ajan suunniteltiin mahdollista uutta maksansiirtoa.

Järkyttyneenä katselin sairaalan televisiosta tuhoisaa risteilyonnettomuutta. Mietin siinä tilassa, että niillä ihmisillä ei juurikaan ole toivoa, mutta minulla sentään on vielä toivoa selviytymisestä. Minulle voidaan ehkä antaa vielä uusi mahdollisuus eli kolmas maksansiirto. Tuntui, että onko elämä reilua? Ei kai se koskaan sitä ole. Onko tämä kohtalon sanelemaa juttua vai onko päivämme lasketut jo ennen syntymäämme; kuten moni niin uskoo. Itse en usko siihen, että jonkun ihmisen on "määrä" kuolla tiettynä hetkenä. Elämä on ehkä sattumalta saatua ja se voi myös päättyä sattumalta. Äitini uskoo vahvasti kohtaloon ja siihen, että jonkun oli määrä kuolla. Minä taas hänelle monesti sanon, jos hän ei hakeudu vaivoinensa hoitoon, että ei sitä kohtaloa kannata kuitenkaan avittaa, vaan taistella sitä vastaan.

1899671.jpg

Syksyinen liekki palakoon kaikkien syyskuisten tapahtumien uhrien sekä isäni muistolle. Toivottavasti nämä syyskuun ikävyydet jo loppuvat.