Hupsista...Nopeaanhan ja ihan huomaamatta tuo 50 000:n kävijän lukema on tullut täyteen. Nyt näyttää olevan jo n. 150 kävijää yli tuon etapin. KIITOS TEILLE KAIKILLE!

Eilen oli se paljon puhuttu Ystävänpäivä ja vilskettä näytti riittävän, niin puhelinlinjoilla kuin netissäkin. Sähköpostina oli vielä lähetettävä useita ystävänpäiväviestejä. Posti-Patekin toi vielä muutaman kortin tullessaan.

Päivällä soitti ystäväni Telle ja tuli rupateltua pitkästä aikaa puhelimitse urakalla, joten yht'äkkiä huomasin kellon olevan sen verran paljon, että ihan hyvällä omalla tunnolla hylkäsin kuntosalille lähdön.....ystävänpäivän kunniaksi. Sitten soitti lapsuudenystäväni Anita, jonka kanssa olen villiimmän nuoruuteni vittänyt ja jakanut niin ilot kuin surutkin. Hän oli vanhempiensa luona visiitillä ja lupasi tulla käymään. Olipa siis ihan hyvä, etten ehtinyt lähteä salille. Muutama tunti vierähti rattoisasti rupatellen, emme olleet vuoteen nähneetkään. Se kiire, vaikka välimatkaa ei olekaan kuin alle 10 km. Ani toi minulle ihanan savisen enkelin. Jospa sen osaisi vaikka itse polttaa ja ehkä maalatakin. Tokkopa kotiuunissa onnistuu. Ei kyllä ole kokemusta noista polttomaalauksita.

396080.jpg
Suojelusenkeli ystävänpäivälahjaksi ja kolme ihanaa korttia...kiitos ystäville!

Ani tietää, että tykkään enkeleistä. Illalla vielä käytiin iäkkäiden tuttavien luona ystävänpäiväkahvilla, kun soittelivat ja kutsuivat kylään.
Ystäväni Seija soitti illalla. Minulla on harvinaislaatuinen ystävyys Seijan kanssa. Olimme molemmat synnytyssairaalassa lähes 28 vuotta sitten. Yhteydenpito jatkui lasten syntymän jälkeen, mutta jossain vaiheessa sitten työkiireiden lomassa yhteydenpitokin väheni ja pikkuhiljaa lakkasi. Ollessani toisessa maksansiirtoleikkauksessa, tapahtui jotain kauheaa eli luin lehdestä, että heidän tyttärensä on saanut surmansa sivullisena henkilönä mielenvikaisen puukon iskusta. Se oli jotain kauheaa...ei ihmismieli voi käsittää. Kirjoitin kirjeen perheelle ja sitten ajankanssa yhteys syttyi uudelleen ja vahvempana kuin ennen. Yhden kerran olemme tavanneet yli kahteenkymmeneen vuoteen ja juttua piisaisi aina puhelimessakin niin, ettei malttaisi lopettaa. Olemme molemmat kokeneet ikäviä asioita, mutta oman lapsensa menettäminen on asia, josta ei varmaan ikinä toivu. Elämä jatkuu kuitenkin ja on vaan pakko mennä eteenpäin ja iloita muista asioista joita jokainen päivä tuo tullessaan. Just eilen puhuimme, kuinka tällaiset  ystävyydet ovat tärkeitä ja hieman erikoisia, kun emme nää, mutta joulukortit ja ystävänpäiväkortit vaihtavuvat ja aina on kuitenkin toinen mielessä.

Illalla vielä muistin soittaa entiselle luokkatoverilleni, jota en ole nähnyt lähes 40 vuoteen. Hänet löysin luokkakokousta järjestäessäni muutama vuosi sitten pienen salapoliisityöskentelyn jälkeen. Hän oli muuttanut asuinpaikkakuntaa ja oli aikamoinen yllätys kun soitin vuosien takaa hänelle. Emme ole kuitenkaan nähneet, mutta kortteja tulee puolin ja toisin. Nyt päätin soittaa monen vuoden jälkeen uudelleen ja juttu jatkui aivan kuin siitä, mihin se oli viimeksi jäänyt. Päätimme, että tänä vuonna hänen tullessaan Helsinkiin äitinsä luokse, ottaa minuun yhteyttä ja tulee käymään. Se olisi todella hauskaa..nähdä oppikoulun alaluokkien luokkatoveri ihan livenä vuosikymmenien jälkeen.

Nämä tällaiset ystävät ovat todella arvokkaita elämän piristyksiä. Onneksi heidänlaisiaan on olemassa.