Eilen illalla olin kovin harmissani ja vielä tänä aamunakin. Uni ei tahtonut tulla, kun mietin kadottamaani rannekorua. Mielessäni kävin, ties monennenko kerran läpi liikkeitäni puolivälistä viikkoa. Aamusella otin puhelinlutettelon käteeni ja etsin mahdollisia yhteystietoja paikkoihin, joissa olin käynyt sekä löytötavaratoimistoonkin. Mistään en saanut tietoa korusta, vaikka moni vastapuoli ottikin asian sydämelleen ja lupasivat kysellä koruni perään, niin sitä ei löytynyt. Palasin iltapäivällä vesijumpasta ja jatkoin soittelukierrostani tuloksetta. Vielä kaiken päätteeksi ajattelin soittaa koululle, jossa olin lauantaina juhlimassa ja siellä vahtimestari näytti jo vihreää valoa. Oli kuullut opettajien huoneessa keskustelua löytyneestä korusta. Soitin kansiliaan ja mikä onni...koruni oli kuin olikin siellä, katkenneena mutta tallessa kuitenkin.

Tuntuu kuin taakka olisi pudonnut harteiltani. Ihanaa, että rehellisyyttä löytyy vielä Suomen maasta ja kun koulussa oli lauantaina satoja vieraita, niin olisihan tilanne voinut olla aivan toinen. Rehellisyys maan perii. Tässä se taas nähtiin, että etsivä löytää. Jos olisin antanut periksi ja jäänyt vain haikailemaan korun perään, niin sitä tokkopa olisin takaisin saanut. Olin aivan varma, että olen pudottanut sen jo ennen tuota lauantaipäivää.