Innostuin Tiulin kertomuksesta "Min en oo mikää Karvinen" kertomaan omia kokemuksia:

Kerran oltiin kahvilla ystävättären kanssa Stellan kahvilassa Helsingissä, kun eräs spurgu hyökkäsi vauhdilla siihen pöytään mihin aikomuksemme oli suunnata. Siihen kun oli jäänyt joltakin kahvileivän jämiä. Töksäytti meille, että "s....nan rotat!" Ihan kun ne tarjoilut olisi meitä kiinnostaneet. Nauratti vain kun äijä ahmi jätteitä pöydästä ja hiljaa hiipi takaoven kautta kartsalle.

Kerran kauniina keväisenä päivänä minulla oli laboratorioaika Kirran labraan. Hoitaja ei muistanut ilmoittaa aiemmin, että tarkoitus oli otattaa myös virtsanäyte. Tuota tutkimusta varten olisi pitänyt sitten norkoilla sairaalassa neljä tuntia. Olin hyvin sairas silloin ja edessä oli maksansiirto. En olisi jaksanut kävellä kaupungissa, joten piti vain löytää paikka jossa saisi olla rauhassa ja istuskella.Kirran pihalla ei ole penkkejä ja puistoa jossa voisi viettää aikaansa ja kahvilassa on liian pitkästyttävää istua neljä tuntia. Niinpä ajattelin etsiä lähistöltä sopivan puiston, jossa voisin kuluttaa aikaani. Suuntasin viiskulman liepeillä olevaan puistoon. Siellä hetken istuttuani kuului kioskikopin takaa ääni; että tule tyttö tänne ja otetaan huikka. Ajattelin ettei sielläkään voinut olla rauhassa. Heti piti tulla joitain juoppoja häiritsemään. Suuntasin kulkuni Korkeavuorenkadun laidassa sijaitsevaan Topeliuksen puistoon. Siellä oli kaunista, kukat kukkivat ja jokunen pariskunta sekä muutama miehenkilö lueskelivat päivälehtiä puiston penkeillä ja nauttivat lämpimästä kevätauringosta. Niinpä istahdin yhdelle penkille, toiveena saada istua siinä rauhassa kunnes voisin palata Kirralle. Hetken penkillä istuttuani, puiston poikki kulki joku pilviveikko, joka minut nähyäni alkoi kailottaa kovalla äänellä: "V...u, sulla on paskanen loppu. Häh-häh-hää. Miten sun aidsin kanssa vielä käy!"

Olin tyrmistynyt ja surullinen. Ohikulkijat ja muut puiston penkillä istuneet tuijottivat minua suut auki ja luulivat varmaan minun olevan joku aidspotilas ja tämän pilviveikon tuttu. Niin lähdin puistosta ajatellen, ettei puiston penkillä saa istua kuin ilotytöt ja juopot. Paras oli siis suunnata kulkunsa takaisin turvallisen sairaalan seinien sisäpuolelle. Siellä sitten odotin kiltisti tuo jäljellä olevan parituntisen, eikä ketään häirinnyt kommenteillaan. Olinhan kasvoiltani keltainen, elimistöni oli kuihtunut olemattomaksi. Joten ei ihmekään jos joku luuli minua aidstautiseksi.