Jatkan tätä kirjoittamistani vuoden 1994 alkupäiviltä, päiväkirjamerkintöjeni mukaan.

SAIRAALAELÄMÄÄ (jatkoa...)

2.1.1994 (sunnuntai):

"....Miksei koskaan saa nukkua tarpeeksi? On tietenkin ihanaa kun herää siihen, että aamupala tuodaan suoraan vuoteeseen. Rasvan syönti alkoi jälleen. Eiköhän tähän taas totu? Elimistö ei oikein pitänyt tästä 'ihanasta' dietistä, vaan vatsa alkoi pian kiukutella nipistelyinen ja ilmavaivoineen.
Unikin jäi äsken kesken, joten aamu on vielä nuori, niin nukutaan se hieman vanhemmaksi. Heräsin taas ruokatarjottimen kolinaan. Tämä on yhtä syömistä. Ihmettelin, että onko tämä todellakin sappipotilaan dietti kurkkuineen ja oliiveineen? Olivat unohtaneet syöttää atk:lle rasvadietin lisäksi, että kysymyksessä on myös sappidiettipotilas. Noukin salaatusta mitä pystyin syömään.

Olisiko aika mennä suihkuun? Kohta alkaa vierastunti ja makaan tässä kuin raato. Liikettä lihaksiin, siis niihin olemattomiin ja mars suihkuun, komensin itseäni. Hädin tuskin sain vaatteet ylleni, kun sairaala-apulainen kysäisi, että otanko kahvia vaiko teetä? Tähän puputtamiseen kyllästyy kohta, kun pitää syödä koko ajan vaikka ei olisi edes nälkäkään. Kuivaa pullaa....lieneekö jotain diettipullaa tämäkin? En tiedä, että sisältääkö sekin lasketun rasvamäärän, joten syön sen melkein väkisin ja huuhtelen alas teevedellä.
Tyttö hakee astiat pois ja haluaisi tarjota saman tien välipalan rasvoineen. Sanoin, että "ei kiitos, tuo vasta tunnin päästä".
Mies saapui katsomaan. Olo oli kuin  Osuuskaupan hevosella. Lähdimme kuitenkin alas kahvioon. Nautin jäätelöpuikon kahviossa ja se tuntui tosi ruhtinaalliselta päivän rasvasatsin päälle. Joka paikassa oli tukalan kuumaa, lämmitys pelasi, mutta ilmastointi ei. Ihokutina jäytää taas päälle. Haluan takaisin osastolle, kun huoneessa saattaa pistää tehotuuletuksen päälle. Hoitaja on käynyt katsomassa, että missä se kadonnut lammas viipyy, on tiputuken aika.

Kammoksuttaa ajatus, että päivällisaika jälleen. Hoitaja tuo tarjottimen ja kyselen, että onko mun pakko syödä? Hän ihmettelee, että eikö se ole niin, että saat syödä. Minulle on jo vastenmielistä ahtaa rasvaa itseeni äärettömästi ja ruoka-annoksetkin ovat niin isoja, ettei ruoka mahdu mahalaukkuuni. Ihmettelen jälleen ruokaa, mausteet polttavat kieltäni ja ruoka ei ole ollenkaan sappidiettipotilaan aterian näköistä. Yritän väkisin syödä ja nyt tuli stop. Soitan kelloa ilmoittaakseni, etten valitettavasti pysty enempää syömään. Hoitaja tulee topakan näköisenä korkki ja ruisku kädessään. En ehdi vielä edes asiaani ilmoittamaan, kun hän on jo ottanut otteen kädestäni, aikeessa sulkea tiputuksen. Huomautan, ettei pullo ole vielä loppu, vaan asiani oli ruokailun stoppi. Pakkohan minun oli ilmoittaa, ettei ruoka mene alas, kun en tiennyt onko rasvamäärä laskettu ruoka-annokseeni. Hoitajan eleet kertovat ärtymyksen, joten päätän olla vaiti, peläten tulevaa kiukunpuuskaa.
Kirsi, työtoverini, on saapunut katsomaan minua. Olen niin väsynyt, lähdetään kuitenkin jaloittelemaan. Vaihdetaan uuden vuoden kuulumiset. Saatan vieraani pois ja poistun vaihteeksi lepäämään.
Antoisa keskustelutuokio, Tuulan, huonetoverini kanssa. Vaihdetaan ajatuksia, nauretaan ja vähän itketäänkin. Ammennan muutaman runon Tuulalle voimaksi jaksaa. Televisiosta tulee Joel Hallikaisen konsertti. Siinä tunnelmaa loppuillaksi. Sitten taas untenmaille.

107527.jpg

Jatkoa vielä 14 vuoden takaiselta ajalta seuraa muutaman päivän ajan.