Potilastoverini Eija menehtyi maaliskuun lopuppupuolella vaikean sairauden murtamana. Olin saattamassa häntä viimeiselle matkalleen pääsiäisen jälkeen. Me maksansiirron saaneet olemme verkostoituneet vuosien saatossa toistemme kanssa. Tuskamme ja kokemuksemme ovat kosketeltavan tuttuja toisten kokemusten kanssa. Vertaistuki on tärkeää monessa muodossa ja olemme voineet näin jakaa tuntojamme toistemme kanssa. Osasta potilastovereita on tullut niin läheisiä, että soitellaan ja tapaillaan vuosien mittaan. Eijaan tutustuin paremmin kuntoutuskursseilla ollessamme ja alkujaan maksakerhossamme. Olemme olleet monella kurssilla yhtä aikaa. Eräänä kesänäkin kun Eija ja miehensä kaipasinvat asuntovaunua, niin saatoimme vuokrata omamme heille loma-ajakseen käyttöön. Monet Eijan kädentaitot ovat muistuttamassa jälkipolvea ja ystäviä hänen elämästään. Eijalla oli kyky myös työstää tuntojaan runoiksi. Elämän vaikeina hetkinä hän kirjoitteli runoja, saaden niistä lohtua ja toivoa. Eijan ruonot koskettivat itseäni. Tunsin löytäväni runoista paljon omakohtaisia kokemuksiani. Eija oli pohjoisen tyttö ja sinne mieli halasi loppuun asti.

Eijan runo Kaamoksesta (1996) vaikean sairauden kamppailun hetkillä:

KAAMOS

Kaksi synkkää pimeää vastakkain,

poissa valo, ei varjoja lain.

Sininen hämäryys sisäänsä sulkee,

luonto nöyränä talveen kukee.

 

Alaston maa paljaana huokaa:

puhdas lumipeite pian tuokaa.

Mustat vedet kylmyyden hyytävät,

jääpeitteen alla hijaisna tyytyvät.

 

Tyyneys, rauha valtaavat alaa,

heräämme vasta kun aurinko palaa.