Menneellä viikolla on ollut liian monta tutun ihmisen kuolinilmoitusta. Sitä on pakko välillä pysähtyä miettimään elämän katoavaisuutta. Itsellänikin on joku tulehdusputki päällä ja antibiotteja,  jotka ei auta. Lämpöilyä oli lääkkeistä huolimatta kolme päivää.  Soitto Kirralle ja tänä aamuna labraan. Lääkäri kehoitti tulemaan osastolle tiputukseen. Sanoin, että tänään on huono päivä ettei millään sovi, mutta jos tulisin huomenna aamulla. Näin sitten sovittiin. Ettei muka ole aikaa sairastaa. Joskus ajattelin, että kaikki muut asiat saa jäädä toiseksi, mutta terveys on kaiken A ja O. Kuinka pian sen kuitenkin unohtaa. Tuli taas pieni omantunnonpistos. Jospa olisi ollut viisasta mennä heti. Toivotaan ettei tuolla yhden päivän viivytyksellä ole tullut mitään superinfektiota, sillä CRP oli aamulla 170. Aika hurjaa. Joku vatsassa nyt painaa, kumpa tietäisi mikä? Harmi kun se magneettikuvauskin on vasta kuukauden päästä ellei päivystyksellä pääse nopeammin.

Tänään kuitenkin mennään katomaan Pohjola-yhtymän harrastelijateatteriesitystä "Peräkylän profeetta". Tänään nauretaan ja huomenna ehditään sitten sairastaa.

Tuli taas mieleeni Anni Korpelan runo:

PÄIVIEN KETJU

Tämä onnelisten päivien ketju!

Osaisimpa kiittää niistä,

enkä aurinkoni huikaisemana

sulkisi silmiäni toisten murheilta.

 

Ja kun nämä ovat loppuun ammennetut,

ja minut kääritään taas ahdistuksen vaippaan

ja työnnetään tuskan vaunuihin,

osaismpa varastoida viisaasti niitäkin päiviä varten.

 

Mutta Isä,

taas olin unohtamassa tämän:

Mannaakin koottiin vain päivän tarpeet kerrallaan.

(kirj. Anni Korpela)