Tänään ollessamme Itä-Helsingissä eräällä kirppiksellä sattui mieheni näkemään oman sisarensa, joka ei ole pitänyt mehin yhteyttä lähes kahdeksaan vuoteen.Nähdessään mieheni, hän livahti kirppikseltä ulos kovaa vauhtia, joten kyllä hän meidät havaitsi siellä.  Mistäkö syystä vihoittelee? Hän on turhan katkeroitunut elämälle. Elmään kuuluu vastoinkäymisiä kuten myös ilojakin. Toiset muistavat vain ne vastoinkäymiset ja kaikki pahat asiat jäävät mielensopukoihin. Niistä hänkin on kärsinyt jo lähes 70 vuotta. Sota on tietenkin asia, jota pienen lapsen on vaikea unohtaa. Kantaa lopun elämäänsä katkeruutta siitä, että äidin kuoltua on joutunut hoitamaan nuorempia sisaruksiaan ja ottamaan ns. äidin roolin, kun isä oli iäkäs ja sairas. Äiti kuoli synnytyksen jälkeen kasksospoikien synnyttyä eli mieheni ja kaksoisveljensä jäivät äidittä aivan sylivauvasta asti. Onneksi puolisoni ja hänen kaksoisveljensä ovat jo kapaloikäisenä päässeet kasvattilapsiksi, joten heidän ei tarvitse olla kiitollisuuden velassa tälle sisarelle.Tosin siitäkin hän on katera, että veljillä on ollut muka paremmat oltavat kuin hänellä. Itse olen usein kuullut häneltä, että elämä ei ole hänelle ruusuja antanut. Äiti kuoli ja myöhemmin sitten isäkin...puolisokin kuoli. Nuoremmat sisaret eivät arvosta häntä, kun hän on joutunut murrosikäisenä pitämään heistä huolta. Lapsuudestakaan ei talvesta muuta tiedä, kuin että lumi oli valkoista, kun ei ollut tilaisuutta kuulma muiden lasten tavoin leikkiä, vain tehdä työtä. Olen hänelle sanonut, että onhan se aurinko paistanut, kun hän on saanut puolison ja ollut naimisissa vuosikausia, ennen puolison kuolemaa. Nämä onnelliset asia unohtuvat. Itse kun sairastuin, niin tuo sisko sanoi, ettei halua kuulla mitään toisten sairauksita, vaan pistää toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Niinpä emme kertoneet hänelle mitään koko sairaudestani ennen kuin hän joskus ajan päästä sitten kyseli, että mitä minulle kuuluu. Sairaalaan tuli sitten katsomaan, mutta aika kului siinä kun tuli koko suku haukuttua sekä kehitysvammaisten veljien hoitajat.
Viimeinen isku vasten kasvoja oli, että hän väitti oman isäni nimittäneen häntä "hunsvotiksi". Hunsvottihan on miespuoleinen tietynlaisen elämäntyylin omaava henkilö. Tämä oli silkkaa väärinkäsitystä tai oman mielikuvituksen tuotetta. Kuitenkin hän ei sitten enää halunnut pitää meihin mitään yhteyksiä. Tosin aika kummaa, sillä emmehän me olleet syyllistyneet mihinkään pahaan häntä kohtaan. Hän on laittanut yhteystietonsakin salaiseksi, jotta emme voisi pitää yhteyttä häneen.

Tänään sitten kun kuulin mieheni hänen nähneen, mutta itse en huomannut, niin päätimme katsoa kirppikseltä pois mennessä onko hän viereisessä kaupassa. Siinähän näkyi kassalla olevan maksamassa. Jäimme odottamaan häntä liikkeen ulkopuolelle. Tulessaan kaupasta hän livahti nopeasti ohitsemme sanaakaan sanomatta. Hihkaisin hänen peräänsä, jolloin hän pysähtyi ja sanoi, että mitäs nyt? Totesin siihen, että "eipäs olla aikoihin nähtykään?" Hän vastasi, ettei varmasti olla...hyvin painokkaasti. Kyselin miksi hän on meille vihainen, koska en tiedä syytä miksi pitäisi? Hän vaan mainitsi, että on sanonut puolisolleni, että yhteydenpito on nyt loppu. Kyselin, että eikö hän halua todellakaan olla meidän kanssamme missään tekemisissä? Vastaus oli, ettei halua. Totesin sitten, että ihan miten vain hän itse haluaa....ja päättää. Näköjään hän on päättänyt sanoa sukulaissuhteensa kaikkiin sisaruksiin irti, eikä halua että otamme häneen yhteyttä. Ovella hän kääntyi vielä peräämme hihkaisemaan, että hyvää jatkoa teille kuitenkin!

Tuli kovin paha mieli tuosta. En itse halua olla kenenkään kanssa huonoissa väleissä ja varsinkin jos ei ole edes syytä. Ikävää, jos elämä katkeroittaa noin kovin ja haluaa viimeiset elinvuotensa kyyhöttää yksinäisyydessään kaikista läheisistään kaukana, omassa piilossaan. Joulukortitkin hän on lähettänyt miehen toiselle sisarelle takaisin. Minä laitoin viime joulun maissa kortin, ihme ettei se tullut paluu postissa takaisin. Sairaalassa ollessani laitoin ennen kolmatta maksansiirtoani lähes 40 asteen kuumeessa ystävilleni ystävänpäiväkortteja ja hänen saatuaan kortin, hän marmatti että kuka ihmeen Tarja? Ihan niin kuin ei olsi tietänyt ja minulla kun on niin yksilöllinen tapa tekstata kortteihin aina joku runo. Olin kuolemansairas ja kuitenkin hän valitteli, että en ollut laittanut koko nimeäni korttiin. On vaikea pitää sukulaisiin yhteyttä (tai pikemminkin hän on puolisoni sukulainen), jos toinen osapuoli sitä ei itse halua. Onkohan se sitten vaan unohdettava, että hänenlaistaan ihmistä on edes olemassa? Oli miten oli, niin ainakaan en ole itse hieromassa enää sovintoa, vaan pallo on hänellä...tehköön mitä haluaa. Katkeruus on kamala tauti.

Onneksi ystävänsä voi kukin itse valita! :)