Perjantaina oli odotettu keskussairaalan poliklinikkakontrolli. Aina hieman jännittää sinne meno...nyt vielä kannoin paineita, että kiinnostaako lääkäriä nämä muut vaivani eli tuo reuma-arvon nousu? Matkalla keskustaan paikallisjunassa, matkusti lauma keskenkasvuisia nuoria tyttölapsia. Ainoa vapaa paikka oli tyttölauman keskellä. Yksi tytöistä tökkäisi sormallaan käytävän toisella puolella istuvaa toveriaan. Sitten hän päätä heilauttamalla suuntaani yritti viestittää, että toinen katsoisi  minua. Kun ystävä ei heti tajunnut, niin sitten hän silmien pyörittelyllä vinkkasi minua kohti. Mikäköhän minussa niin tuijottamisen arvoista oli. Hieman tuli kiusaantunut olo...ehkä minun vaalenpunaiset vaatteeni ihmetyttivät ruskeaan pukeutunutta tyttölasta. Enhän minäkään tuijottele ihmisiä, jotka pukeutuvat erivärisiin vaatteisiin kuin minä itse. Ehkä ulkonäössäni oli ihmettelemisen aihetta? No, laitetaan se nuoruuden piikkiin. Muistan vain niin hyvin ajan, jolloin olin iholtani keltainen kun maksa toimi huonosti. Silloin oli hyvin yleistä, että ihmiset hämmentyneinä tuijottivat perääni ja osoittivat kaupassa sormillaan kavereilleen minua. Luulivat varmaan, että sairastan jotain tarttuvaa tautia (keltatautia). Olo tuntui silloin kuin spitaalisella.

 Aseman liepeillä, Sokoksen liikennevaloissa ihmettelin , kun kaikki muut ryntäilivät punaisia valoja päin ja minä siihen tyhmän näköisenä jäin toljottelemaa liikennevalojen vaihtumista vihreäksi. On vaan oppinut kai sen, että elämääni on satsattu niin paljon, ettei sitä kannata uhrata niinkään helposti juoksemalla punaisia päin ja ottamalla riskiä...jospa ei selviäsikään kadun yli ja auto tulisi päälle.

Poliklinikalla vastaanotolla olikin naislääkäri, joka oli niin ystävällinen ja kuuntelevainen. Heti alkujaan otti jopa oma-aloitteisesti puheeksi ne reuma-arvot. Olin hieman ihmeissäni, sillä yleensä heitä kiinnostaa vain munuaiset ja maksa-asiat. Tarkkaan selviteltiin vaivat ja kesän jälkeen sitten kontrolloidaan luustontiheyteni uudelleen. Olin hyvin iloinen vastaanotolta lähtiessäni, sillä kerrankin minua oli kuultu ja asiat näyttävät olevan hoidossa.

Taitaa muuten iskeä kesälentsu pitkästä aikaa minuun. Olo tuntuu niin tukkoiselta ja kurkkua karhentaa. Kurkkupastilleja vaan naamariin... eiköhän se siitä. Kaksi viikkoa tai neljätoista päivää, niinhän se tauti tuppaa aina kestämään.

Kiireellä pakkasin mökkitavarat kasseihin ja sitten taas ihanaa oli päästä mökille luonnon rauhaan kaupungin hälyistä.