Tänään oli yksi vuoden jännittävimmistä päivistä jälleen. Aamusella suuntasin matkani kohti Kirurgista sairaalaa, 14-vuotiskontrolliin. Joka vuosi se vaan on yhtä jännittävä kontrolli, sillä sitä ennen otetaan suuri maksapaketti ja vähän enemmän tutkimuksia. Onneksi paikan päällä oli tuttu lääkäri, joka tunsi minun ongelmat ja hän ei pitänyt kiirettä, kaikesta huolimatta, vaikka oli ajastaan jäljessä. Onneksi osastolta tuli toinen lääkäri lisävoimaksi polille.

Sain huomiota viime vuoden huulileikkauksen vuoksi sekä magneettikuvauksen tiimoilta. Lisäksi kaikki esittämäni kysymykset ja asiat tuli käytyä läpi. Lisäksi hän lupasi kirjoittaa lähetteen ihotautienpolille, selässäni olevien ihorikkojen vuoksi. Osa niistä on ollut jo viime kesästä, jolloin niitä kuvattiin Ihotautien klinikalla, mutta huulijuttu vei kaiken huomion ja päästessäni Töölön sairaalaan leikattavaksi, niin muut ihorikot jäivät hoitamatta.  Nyt sain jopa luvan aloittaa taannoin reumalääkärin määräämää glucosaminiinia nivelrikkoon. Särkylääkkeistäkin oli puhe ja sain siunauksen sille, että voin tarvittessa käyttää tulehduskipulääkkeeksi ketorinia, jos on tarvis. Se tramalin ei kyllä minulle sovi ja en halua enää olla puoltatoista päivää muissa maailmoissa sen vuoksi ja huonovointisena.

Pari siirtotuttuakin tapasin polilla. Kävin vielä päiväkahvilla ja sitten lähdin iloisena kohti kotia.

Kotona kiiruhdin koneelle katsomaan, että onko Facebookiin tullut viestiä veljeltä. Odotin kovasti tietoa, onko veljentytär synnyttänyt jo esikoisensa. Iloissani näin viestin, että eilen illalla on syntynyt sukuun uusi prinsessa. Meillä on melkein sama "syntymäpäivä", kun "maksani" täyttää tänään vuosia.

Jonkin ajan päästä, sain päivällä puhelinsoiton Hus:n jalkojenhoitajalta. Olin melkein "kipsissä" ja tosi iloinen, sillä vuoden olen yrittänyt taistella jalkojenhoidon puolesta ja yrittänyt pitää pääni. Viime vuoden tammikuussa minut ja muutama potilastoverini potkaistiin Kirran jalkojenhoidosta pois, resurssipulan vuoksi. Jäimme ikään kuin tyhjän päälle. Terveyskeskuksessakaan ei hoideta muita kuin diabetesta sairastavia. Keskussairaalakaan ei kuulemamme mukaan pysty ottamaan Meilahteen, kuin diabetesta sairastavia. Koko vuoden on keskusteltu siitä kenelle hoito kuuluu ja näytti siltä, ettei kuulu kenellekään. Vein jo asian potilasyhdistyksen hoidettavaksi, mutta sinne sekin jäi...muiden asioiden jalkoihin. Tein kyselyn lääkefirmaan, lääkkeiden sivuvaikutuksista ja niiden osuudesta tuohon vaivaan. Asia jäi siltäkin erää kesken, kun kukaan lääkäreistä ei kommentoinut omaa näkökulmaansa asisata.

Potilastoverini kanssa päätimme olla sitkeitä, emmekä antaneet periksi. Hän läväytti rikkonaiset jalkansa vastaanotolla lääkärin pöydälle ja uhosi minulle, ettei lähde pois, ennen kuin asiaan puututaan. Viimein hän oli kohdannut lääkärin, joka ymmärsi yskän ja sanoi, ettei voi sallia sitä, että kyse olisi resurssipulasta. Niinpä monen puhelinsoiton jälkeen hän sai lähetteen jalkojenhoitoon, mutta sitä ennen oli sairaalassa ollut kyseisestä asiasta jonkinlainen palaveri. Hän pääsi hoitoon ja päättelimme, että voiko olla kyse resurssipulasta, kun soitto tuli edellisenä päivänä jolle aikaa tarjoittin. Loppujen lopuksi hän viipyi vastaanotolla pari tuntia. Niinpä minäkin päätin ottaa yhteyttä poliklinikalle, saadakseni lähetteen. Kuinkas sitten kävikään? Hoitaja lupasi kysyä lääkäriltä. Selostin juurta jaksani koko episodin ensin hoitajalle, mutta mistä tiedän miten hän sen on esittänyt eteenpäin. Hoitaja soitti sitten samana päivänä ja selvitti, että lääkäri oli kehoittanut menemään terveyskeskukseen hoitoon. Olin juuri aiemmin selostanut, ettemme voi päästä sinne, sillä siellä hoidetaan vain diabetesta sairastavia ja siellä ei tehdä kynsien jousihoitoja eikä leikkauksia. En hyväksynyt päätöstä, joten pyysin saada soittoajan lääkärille. Sainkin soittoajan ylilääkrille, joka soitti minulle maantaina. Hillitsin itseni ja selostin jälleen vuoden tapahtumat  ylilääkärille, joka kiltisti kuunteli ja lopulta lupasi laittaa lähetteen jalkojenhoitoon. Tosin varoitteli, ettei hän voi heidän puolestaan luvata, jos ei hoitajilla ole "resursseja" hoitaa.

Mikä tässä niin iloista oli? No se, että hoitaja soitti antaakseen minulle ajan jalkojenhoitoon huomiselle. En voinut uskoa kuulemaani, sillä ihan kuin potilastoverillenikin, aika löytyi heti seuraavaksi päiväksi. Onko tätä koko touhua ihan turhaan pyöritetty vuoden ja selostettu, ettei ole resursseja. Onko kukaan kysynyt hoitajilta itseltään vai onko tässä kyse jostain säästötoimita? Paljonkohan on tullut säästöjä, kun en ole käynyt hoidossa vuoteen...vaan sen sijaan olen kerran joutunut käymään kalliimpi palkkaisella lääkärillä päivystyskäynnillä, tämän vaivan takia?

No, joka tapauksessa...sitkeys taas palkittiin. Ei kannata ikinä antaa periksi...sen olen saanut näiden vuosien aikana monesti todeta ja kukas se lehmän hännän nostaa, ellei lehmä itse? Oma apu, paras apu...tässäkin tapauksessa.

Tämän päivän ilon aiheet:

-Onnistunut kontrollikäynti, ei mitään hälyttävää...maksa jaksaa hyvin. Hymy

-asiantunteva lääkäri ja lähete Ihotautiklinikalle jatkotutkimuksiin Hymy

-jalkojenhoitoon pääsy, pitkäaikaisen tasitelun jälkeen Jalka suussa

-tapasin tuttuja polilla. Hymy

-sain uuden sukulaisvauvan...Olen isotäti. Pusu

-sain yllättävän puhelinsoiton vanhalta  ystävättäreltäni, joka kaipasi minua. Yllättynyt

-Illan kruunasi kahden hengen vohvelikestit, kermavaahdon ja mansikkahillon kera. Kieli ulkona