Valokuvatostain 115. kuvahaaste:

Haasteenamme on tällä kertaa katkelma Marjo Niemen romaanista Miten niin valo (Otava 2008).

Lähellä oleviin ihmisiin on joskus pitkä matka muiden kautta. Ihminen haluaa apua, että joku näkisi piilotetun, tiedostamattoman, syvimmän. Lähellä näkö häviää, korvat muurautuvat umpeen. Mutta ettei aina tarvitsisi rakkaimmalle vääntää kaapelista, puhua kielillä, jokaisella, maalata talon seinään, leipoa leipään, kutoa sukkaan, piilottaa pakettiin, kun jokin olisi joskus helppoa, vaivatonta, kun yhteys olisi luotu lumesta kaikkina vuodenaikoina, lehdet haravoitu, kun saisi yhteyden joka olisi aina auki. Eikä saa. Ja pitäisi. Ja siinä sitten ihmiset lähekkäin, valovuosien päässä ja jokaiseen sattuu." (ss. 107-108)

Tästä kuvasta heijastaa mielestäni juuri tuo ihmisten välinen pitkä matka muiden kautta. Linnut näyttävät olevan läheisempiä tälle miehelle ja tuntui kuin ne olisivat tienneet tarkalleen mistä saa ruokaa ja pitkässä jonossa tepastelivat ruokintapaikalle. Halusiko tuo pappa tällä ruokkimisella viestitää jotakin, jota kukaan ei osannut lukea hänestä. Siinä kulki ihmisiä lähekkäin, mutta kuitenkin valovuosien päässä.