Tänä vuonna vietetään Euroopan vapaaehtoistoiminnan vuotta 2011.
Eilen eli keskiviikkona oli Helsingissä järjestetty vapaaehtoistoimijoille juhlatilaisuus ammattikorkeakoulu Arcadassa. Sinnepä minäkin sain kutsun ja toki oli kiva lähteä katsomaan mitä kivaa siellä oli tarjolla ja näkikö siellä tuttuja vapaaehtoisia.
Liittojen ständejä oli esillä, hyvän asian puolesta puhumassa....
Tilaisuus oli iloinen ja antoisa musiikkiesityksineen, näytelmineen sekä puhujineen. Oli kansanedustajaa, Pentti Arajärvikin oli puhumassa sekä vapaaehtoinen kertoi antoisasta työstään, joka täytti elämän monella vapaaehtoistyön saralla.
Juontaja kyseli, että kuinka kauan vuosikausissa olemme olleet mukana vapaaehtoistoiminnassa ja minä nostin käteni, kun kyseltiin 20 vuotta. Mietin sitten myöhempään, että olenhan itse tehnyt vapaaehtoistyötä jo paljon ennen sairastumistani. Sitä aina ei vaan miellä vapaaehtoiseksi kaikkia tekemisiään eli muutakin kuin potilasjärjestön toimia.
Lasten ollessa koulussa, olin ahkerasti mukana luokkatoimikunnassa puheenjohtajanakin sekä järjestämässä koulun myyjäisiä. Luokkaretkillä olin valvomassa, vaikka itse asiassa jo lasten syntymän jälkeen sairastuin krooniseen maksasairauteen, joka välillä veti tosi väsyneeksi. Kuitenkin yritin toimia lasten hyväksi. Tuli sitten hetki työyhteisössäkin kun katsoin parhaaksi liittyä ammattijärjestöön ja sitä myötä "jouduin" mukaan toimikuntaan. Lopulta se imaisi minut mukaan vapaaehtoistoimintaan eli toimin työosastomme luottamusmiehenä, työsuojeluvaravaltuutettuna ym. Järjestimme retkiä ja pidimme ajoimme työyhteisön asioita ja neuvottelimme työnatajan kanssa. Sitten sairastuin ja myöhemmin jouduin jäämään sairauseläkkeelle. Alkuunsa tuntui pahalta, ettei ole töitä eli ikäänkuin ei olisi ollut mitään tarkoitusta. Meni tovi ja tuli puheeksi, että myös maksansiirron saaneet pitäisi järjestäytyä johonkin potilasjärjestöön ja minä olin mukana perustamassa maksapotilaiden jaostoa, joka liitettiin silloiseen Munuaistautiliittoon. Alusta asti toimin työjaostossa toistakymmentä vuotta, olen toiminut jo parikymmentä vuotta erilaisissa toimissa omassa potilasyhdistyksessäkin. Vapaaehtoistyö antaa paljon myös sen tekijälle ja tätä kautta olen saanut työn menettämisen myötä toimintaa itselleni ja sitä voi tehdä omien voimavarojensa mukaan eli ei ole pakko lähteä joka aamu liikenteeseen ja jos ei jaksa, niin aina voi pitää taukoa.
Järjestöistä löytyy mitä erilaisempia vapaaehtoistöitä, kuten varainkeruuta, meillä Munuais- ja maksaliitossa ja -yhdistyksissä elinluovutuskorttien jakoa, joulukorttien myyntiä ym. sekä vertaistukitoimintaa, kokemuskouluttajia, lehdentekijöitä ja mitä erilaisempia tehtäviä sekä apua.
Vapaaehtoistyö on siis hyvää työkorviketta, jos sellaista ei satu enää olemaan ja vaikka siitä ei makseta palkkaa, niin siitä saa hyvän mielen ja tuntee olevansa tarpeellinen sekä saa paljon uusia ystäviä.
Kiitos tästä juhlatilaisuudesta !
Marraskuun lopulla seuraa uutta tilaisuutta näissä merkeissä.
Viime aikoina olen joutunut hieman miettimään omakohtaisia tapahtumia ja elämän katoavaisuutta. Se, että on selvinnyt kolmesta vaikeimmista leikkauksista, joita ihmiselle voidaan tehdä, on selvinnyt hotellipalosta, monista kompuroinneista, joissa olisi ollut jo ainesta suurempaankin onnettomuuteen jne.
Vapun jälkeen kerroinkin, kuinka kaaduin suorilta jaloiltani päin terävää kiviporrasta, otsa edellä. Onneksi siitäkin selvittiin muutamain tikein, eikä päähän jäänyt sen kummempia vammoja. Jokin aika sitten kompastui tai horjahdin olohuoneessa ja lensin suoraan nokilleni, naama edellä lattiaan. Silloinkin selvisin muutamalla mustelmalla, vaikka kirjahyllyltä tipahti taulua, ym. koriste-esineitä päälleni.
Viikko sitten odottelin pieniä lapsenlapsiani mummilaan yökylään ja tarkoitus oli valmistaa pojille päiväruoka valmiiksi. Kuinkas sitten kävikään....kuorin perunat, pilkoin ne palasiksi, jotta kypsyisivät nopeampaa ja voisin sitten tehdä lihaperunasoselaatikkoa. Meillä oli pihansiivoustalkoot ja niinpä minäkin päätin kantaa korteni kekoon ja menin omalle pikkupihaparvekkeelle leikkaamaan köynnösruusun ja villiviinien oksia. Autuaasti siinä touhutessa sitten unohdin ne perunat sinne liedelle. Kun sitten ajan päästä palasin sisälle, niin sankka harmaa savu tuli ovella vastaan ja huoneessa vastaan tuli karmea palaneen haju. Sitten tosin muistui mieleeni liedellä olleet perunat, mutta aivan liian myöhään. Pikimustia perunoita kattilallinen ja levy oli hehkuvan punainen. Salamannopeasti nappasin kattilan liedeltä, laskin kraanasta kylmää vettä sen täyteen, sammutin lieden ja avasin kämpän kaikki räppänät.
Ei siinä kauaa mennyt kuin pojan perhe tuli ja ihmettelivät portaikossa vastaantullutta käryä. Nolona tuumasin, että se tulee meiltä. Palohälyttimessä oli kyllä patterit, vaan ei ehkä savu vielä noussut niin ylös, että olisi reagoinut sitä.
Onneksi ei sentään syttynyt tulipaloa, mutta läheltä varmaan piti. Kattila oli entinen ja perunat ihan taatusti olivat biojätettä. Seuraavana aamuna katselin kattilaa ja ihmettelin sen pohjaa. Huomasin sitten vasta, että teräskattilan pohja oli irti kattilasta eli se uloimmainen paksumpi osa, joka on kattilan pohjassa.
Pläähhh....tässä mun palanut teräskattila sitten on.
Joskus mietin, että olenkohan syntymästäni hajamielinen vai johtuuko tuo "muistin menetys" niistä lukuisista "turhista" nukutuksista, joita koin ennen siirtoa, kun tuli ns. vikahälytyksiä. Muutaman päivän vielä kämpässä haisi tietyissä kohtaa savu, mutta nyt en enää ole sitä haistanut. Tosin seuraavana päivänä laitoin vahingossa vikalevyn päälle ja ihmetelin, kun juurekset eivät kypsy. Onneksi työpöydällä ollet patakintaat eivät ehtineet palamaan, kun olivat liian lähellä keittolevyä. Hui minua....
Eikä tässä vielä kaikki viime aikaiset tapahtumat.....ettei elämä liian tylsäksi kävisi.
Tänään menin muutaman viikon tauon jälkeen vesijumppaan, sillä olin flunssan ja muiden menojen vuoksi joutunut jättämään kolme käyntikertaa väliin. Vesijumppa meni mukavasti ja olitin jo päästy pukuhuoneeseen asti. Ystäväni tuli toisesta pukuhuoneesta hoputtelemaan minua ja kaveriani, koska tarkoitus oli lähteä vesijumpan jälkeen tavanomaiselle kahvilareissulle. Minä vielä viime tuimaan haikailin toista hansikastani ja yritin kurkotella metallisen vaatekomeron ylähyllylle, mutta pituuteni ei riittänyt ihan sinne ylös asti kurkottamaan. Äkkinäinen ahaa-elämys ja ponkaisin itseni vieressä olevalle penkille, ottaen vaatekomeron seinästä tukea. Kuinkas sitten kävikään. Onneksi refleksini olivat niin nopeat, että hetkessä tajusin kaapin olevan kaltevassa asennossa ja kaatuvan päälleni. Ehkä penkkikin samassa horjahti ja nopeasti olin lattialla, mutta onneksi pystyssä. Muutamalla askeleella ehdin perääntyä takaseinää kohti ja ehkä tartuin käsilläni kaatuvan, levän kolmeosaisen metallikaapin ylälaitaan kiinni. Kaapin yläosa iskeytyi polveeni ja minä pyllähdin penkille istumaan. Hetken haukoin henkeäni ja pelästyin, että oliko ovelle tullut ystävä jäänyt kaapin alle. Onneksi oli ehtinyt poistua käytävälle, eikä tullutkaan pukuhuoneeseen jossa kaappi juuri kaatui oven eteen. Jostain tuli verta....sormestani ja siinä aika syvä haava. Kuitenkin onnistuimme painamaan sen tiukasti laastareilla kiinni ja mietin mihin muualle koskee....polveeni sattui. Tarkistin tilanteen ja niinpä sinä oli iso patti. Jäsenet pitivät ja tuumasin, että oli suojelusenkeleitä matkassa. Tehtiin vahinkoilmoitus ja mietin sitten menenkö kotiin vaiko päivystyspolille. Päätin mennä tyttöjen kanssa kahville ja sieltä sitten kotiin.
Oikeasti ihmettelen, että mitenkä niitä metallisia kolmen pukukaapin yhdistelmiä ei ole pultattu seinään mitenkään vaan kaatuvat jos joku tarttuu laidasta tai mahdollisesti horjahataa. Uskon, että tämän jälkeen puuttuisivat asiaan. Hetken huono olo tuli talon ulkopuolella, ehkä se pelästys sitten hieman laukesi. En todellakaan uskaltanut edes miettiä, minkälaista jälkeä olisi tullut, jos minä olisin sen rautakaapin alle jäänyt.
Tänään tässä olen vaihtanut laastaria sormeeni ja hautonut kylmägeelipussilla polveani ja pohjettani, johon näyttää tulevan pitkäomainen mustelma eli osui varmaan takaseinällä olevan penkin laitaan. Selkääkin särkeeä eli olisikohan tärähtnänyt jotenkin. Kaikki tapahtuu siinä tilanteessa niin nopeasti, ettei edes osaa reagoida mitä teki ja missä vaiheessa. Nyt hieman taas on hiljennettävä ja yritettävä jatkossa olla taas varovaisempi......jos elämä taas hieman olisi opettanut.
Pieni enkeli, oli uupunut aivan. Pitkän päivän myötä, se teki suojelustyötä...
Lauantaina 22.10.2011 vietetään Euroopan Elinluovutuspäivää ja päätapahtumapaikkana on Kuopion tori. Kuopion torilla voi allekirjoittaa elinluovutuskortin, tavata elinsiirron saaneita ja osallistua nettikampanjaan. Tilaisuuden päättää tyttöjen vauhdikas konsertti.
– Lavalla on neljä iloista ja innokasta mimmiä, paljon tyttöenergiaa sekä hyvä meno ja hyviä biisejä, tytöt hehkuttavat.
Perjantaina sai seurata Kuopiossa KalPan ottelua, joka oli hyvässä asiassa mukana eli ottelussa jaettin elinluovutuskortteja ja tietoa elinsiirroista. Erätauolla pääsi seuraamaan videoesitystä, jossa perheen seitsemänvuotias lapsi oli saanut sekä munuais- että maksnsiirron.
Netistä löytyy Munuais- ja maksaliiton järjestämä kampanja, jossa voi ilmaista kantansa elinluovutuksen puolesta. "Sano KYLLÄ elinluovukselle" ja julkaise kuva itsestäsi elinluovutuskortti kädessäsi ja litä se sivustolle:
Itse olin jo perjantaina mukana Euroopan elinluovutuspäivän tunnelmissa eli minut oli kutsuttu lääkefirmaan kertomaan kokemusasiantuntijana maksansiirronsaaneena. Iltapäivä oli tosi mukava ja olin iloisen yllättynyt siitä miten he olivat tunteneet asian tärkeäksi ja tehneet tilaisuudesta juuri teeman oloisen.
Tila oli somistettu elinluovutukseen panostavin materiaalein
Se on makeaa sanoa KYLLÄ elinluovukselle...
Ihana idea tuo kakku ja kylläpä oli hyvää...
Päivän teemaan pukeutuneena ja väri ei ollutkaan tällä kertaa pinkki...
Oikein hyvää Euroopan elinluovutuspäivää kaikille ja allekirjoittakaa kortti te, jolla ei sitä vielä ole. Näin voit sanoa oman kantasi ja varmista, että se on läheisesi tiedossa.
Olin eu-vaalien ennakkoäänestyksen ensimmäisenä vaalipäivän lipasvahtina meidän postissamme. Aamuvuoroon tuleva lipasvahti oli seuonnut päivissä, joten olinkin puolenpäivän maissa sitten vasta ensimmäinen lipasvahti paikan päällä. Ystävällinen postivirkailija toi minulle jakkaran sekä lippaat, sekä muun oheismateriaalin.
Mietin jo hieman ennakkoon, että minkälainen äänestystila on postissa. Ei oikeastaan ollut mikään yllätys, että lipasvahti joutuu istumaan aivan avoimen ulkooven edessä monta tuntia. Ulkona satoi vettä kaatamalla ja taisipa olla hieman ukkostakin ilmassa. Kiiruhtaessani äänestyspaikalle jo salama ja ukkosen jyrähtely meinasi säikyttää minut pahan kerran. Oli vaan vietävä tiheämpää tahtia, jalkaa toisen eteeen.
Ensimmäisen tunnin aikana oli vaan yksi äänestäjä käynyt lippaalla ja muuten tuntui, kuin ketään ei edes huomaisi oviaukon takana kyyhöttävää hahmoa. Mietin, että miten minutkin huomattaisiin. Oviaukkoon oli metallitelineisiin liimattu teipillä vaalikeräysplakaatit, mutta asiakkaita kiinnostikin vain äänestyspaikka. Lopulta kokeilin, että pitäisinkin tuota lipasta kädessäni ja se näytti tehoavan. Sitten ihmiset ehkä mielsivät minut lipasvahdiksi, eikä joksikin oppaaksi, joka neuvoo ovelta missä on äänestyspaikka. Olisin kuitenkin toivonut, edes pientä pöytää eteeni, johon voisin laittaa lippaat. Niin on yleensä normaaleissa äänestyspaikoissa. Tosin niissäkin olen joutunut palelemaan, sillä lipasvahtitoiminta ei kai saa häiritä normaalia äänestystoimintaa.
Mietin samalla ihmisten äänesyskäyttäytymistä ja minkä ikäiset ihmiset arvostavat vaalikeräyksiä? Jotenkin tuntuu, että harva nykynuori ymmärtää vielä miksi vaaleissa kerätään rahaa. Nauratti, kun joku mies kysyi, että ei kai nämä rahat mene mihinkään humpuukkiin, kun on niin paljon sellaisia juttuka. Vakuutin, etteivät nämä kylä mene humpuukkiin, vaan näillä tuetaan vammais- ja kansanterveysjärjestöjen toimintaa. Sitten jo hänen perässään kulkeva mies totesi, ettei kuulema mene humpuukkiiin, niin hänkin sitten antaa. :)
Tämän pienen tason edessä minulla oli istumapaikka ja siinä sivussa oli ulkosisäänkäynti. Eihän näitä lippaita tästä ketään huomannut. Olipa takapuolilihakset puutuneet, kun kolme tuntia istui hievahtamatta kovalla, epämukavalla jakkaralla, ilman pöytätukea. Muuten homma on kyllä ihan mielekästä ja samalla sai seurata postin toimintaa.
Ennakkoäänestämässä voi käydä vielä tiistaihin asti.
Eilen pidimme potilasyhdistyksen maksa- ja munuaiskerhojen yhteiset kevätkauden päättäjäiset. Päätimme mennä Helsingin edustalle merelliseen Uunisaareen kahville. Sinne pääsee talviaikaan ponttonisiltaa pitkin, mutta näin keväällä matka taittuu paatilla, joka hakee asiakkaat Merisatamasta Kompassilaiturilta.
Täydellä paatilla lähdimme rannasta kohti saarta, jossa meitä odotti kahvit tarjoiluineen.
Taustalla Uunisaari, joten matka ei todellakaan ole pitkä, mutta venematkan päässä odottaa ihan toinen maailma. Siellä on runsaasti vesilintuja ja parhaillaan menossa pesimisaika.
Kesällä saaressa olisi varmaan kiva lekotella hiekkarannalla ja käydä uimassa meressä. Tunnin verran kahvittelimme ja jutustelimme. Sitten sovittiin, että jää hieman vajaa tunti aikaa tallustella saarella ja tutustua sen elämään. Sovimme yhteisen takaisinlähtöajan. Saarella suuntasimme matkamme, sen kärkeen, jossa näytti olevan paljon valkoposkihanhia, lokkeja sekä yksi joutsenkin oli pesimäpuuhissa.
Näitä valkoposkihanheja kulki sanokoin joukoin. Piti hieman olla varuillaan, koska ne voivat olla tosi äkäisiä, jos olisimme uhkana niille.
Yksi hanhi luimisteli meille ja piti suutaan jännästi supullaan. Oli koko ajan kuin hyökkäysvalmiina. Siihen oli syy, kiven reunustalla hautova naarashanhi. Pitihän paikan päällä olla vahti, ettei kukaan tule heidän reviirilleen uhkailemaan.
Harmaalokki oli hautomassa kallion päälle rakennetussa risukasassaan.
Tällaisia munia on harmaalokilla.
Ulappa oli komea ja kauniina päivänä näkyi purjeveneitä ja paatteja merellä seilaamassa.
Yksi, komea naarasjoutsen hautoi kaisloista tehdyssä pesässään, eikä hievahtanutkaan kun seisoimme kallion päällä kuvailemassa. Upean näköinen yksilö.
Toinen harmaalokki ihmetteli meitä kallion kolosessa. Saarella oli paljon lokkeja ja jos tietämättämme lähestyimme heidän pesiään, niin isot lokit kaartelivat hätälaskuja, lähes päämme päällä. Onneksi eivät pruitanneet ulosteitaan päällemme.
Viimein oli kotiinlähdön aika, vaikka olisin kyllä mielelläni saarella seuraillut lintujen elämää, vaikka niin kauan kuin kamerassa filmiä ja akussa virtaa piisaa. Onneksi oli molemmat kamerat mukana, sillä välillä tarvittiin lähikuvaa ja välillä laajakuvaa. Paatin nokka kohti Merisatamaa ja edessä näkyy taka-alalla tähtitorninmäki ja korkealla tähtitorni.
Oli piristä iltapäivä ja onneksi ilmakin suosi meitä. Sehän oli kuin tilauksesta.
Rantaan päästyämme menimme vielä jäätelöostoksille. Helsingin keskustassa näkyy jokunen näitä vanhoja Helsingin Jäätelötehtaan kioskeja ja nyt kun satamassa näkyi yksi, niin oli aivan pakko mennä maistamaan, että onko se jäätelö yhtään samanlaista kuin silloin ennen? Erikoisen värikästä se ainakin oli ja makukin ihan hyvää.
Tällainen se Helsingin Jäätelötehtaan jätskikoju sitten on.
Olen paljasjalkainen helsinkiläinen ja asustantut täällä jo 55 vuotta, vaan en koskaan muistaakseni ole käynyt Tähtitorninmäellä. Se aukko sivistyksestä piti korjata ja niin kapusimme korkealle mäenharjanteelle, josta oli upeat näköalat kaupugin laitamalle.
Tosin mäenpäällä oli kyllä paljon muitakin, meidän lisäksi. Näytti olevan suosittu auringottopaikka sekä nuorten picnic-paikka.
Nyt se on ainakin todisettavasti nähty, meinaan se tähtitorni ja kivuttu mäen päälle. Nähdä Pariisi ja kuolla, sanotaan, mutta ehkä pitäisi tällä kertaa sanoa, että nähdä tähtitorni ja kuolla. :)
Olin ihan iloinen maanantaipäivän reissusta ja ehkä tuonne Uunisaareen saattaa piipahtaa toistekin.
Viikonloppuna olimme Tampereella....siellä nääs pidettin Elinsiirtoväen Liikuntaliiton talvikisoja.
Tampereella kisailtiin ELLIn perinteiset talvilajien SM-kilpailut. Tapahtumaan osallistui kaiken kaikkiaan yli 50 ELLI:läistä.Talviliikuntapäivät järjestettiin yhdessä muiden vammaisliikuntajärjestöjen kanssa ja viikonlopun eri tapahtumiin osallistui yli 200 urheilijaa ja liikkujaa. Lauantaina järjestettyyn gaalaillalliseen osallistui noin 160 henkilöä. Kilpailutuloksia luettavista täältä.
Lähdimme lauantai-aamusella aikaisin liikenteeseen. Matka kesti kuitenkin ajateltua kauemmin, sillä emme voineet olla poikkeamatta Ideaparkiin ja muutamaan kirppariin, matkamme varrella. Ensin oli tarkoitus ehtiä Tampereelle hiintokisoja katsomaa, mutta huomasimme, että kello on niin paljon ettemme ehtisi. Seuraava tavoite oli uimakilpailut...aika kuluui Ideaparkissa, joten emme ehtineet uimakilpailujakaan seuraamaan. Ehkä olisimme ehtineet lentopallo-otteluita seuraamaan, mutta loppujen lopuksi emme jakaneet...vaan menimme suoraan hotelliin. Kuitenkin alkoin mieltä kutkuttamaan torilla olevat maalaismarkkinat, joten lähdimme kävellen torikierrokselle. Samalla räpsin kuvia matkan varrelta. Kävelymatkan päässä oli Radiokirppis, joten siellä ehtisimme vielä piipahtaa, kun kerran Tampereella olimme. Eihän sieltä mitään löytynyt ja sitten palasimme takaisin hotelliin.
Harvoin minulla on nälkä, mutta nyt alkoi mahan pohjassa siltä tuntumaan, joten päätimme lounastaa hotellin ravintolassa, sillä gaalaillalliseen oli vielä tunteja aikaa. Aterioinnin jälkeen ehdin vetää vielä pienet nokoset ja sitten valmistauduimme gaalaillallisille. Siellä oli puheenvuoroja ja pieni vammaisten teatteriesitys. Uskon, että se oli hauska...ainoa haittapuoli siinä vaan oli, ettemme nähneet, emmekä kuulleet juuri mitään. Saatavilla kun ei ollut tarvittavia äänentoistolaitteita, eikä induktiosilmukkaa. Salikin oli pitkän mallinen ja istuimme peräosassa. Lisäksi olisi pitänyt istua aivan nurinkurisesti, joten siitäkään ei sitten tullut yhtään mitään. Ruoka oli jälleen maittavaa, tanssimusiikki hyvää....vaikka tanssitila olikin vain n. 10 neliön mittainen. Ilta oli kuitenkin ihan mukava ja moni voitti hienoja arpapalkintoja. Itselläni ei kyllä ollut arpaonnea.
Puolen yön aikaan hipsimme hotellihuoneeseen. En voinut olla kuvaamatta hississä... voihan sitä näinkin itseään kuvata. :)
Aamulla aikaisin kävimme aamupalalla, sitten ystäväni Sirpa-Helena tuli Lempäälästä minua katsomaan. Yhdessä lähdimme aamupäivällä autolla kohti paikallista keilahallia, jonne oli tarkoitus mennä mittelöimään elinsiirronsaaneiden SM-keilakisoihin.
Liian vähän tulee harjoiteltua keilaamista, kun vain kerran viikossa käymme yhdistyksen keilavuorolla keilaamassa. Parisen vuotta olemme olleet porukassa mukana ja vasta joulun maissa hommasin oman pallon sekä hieman aikaisin omat kengät. Keilaaminen on minulle ollut vain sellainen harrastus, jota en ole mitenkään kilpailumielessä harrastanut. Viime talvena osallistuin elämäni ensimmäisiin keilakisoihin, joista sain kultaa. Nyt oli paineet jotenkin suuremmat ja ajattelin, että pitää olla jo vähän näyttöäkin.
Lopputulokseen olin enemmän kuin tyytyväinen. Välillä oli kyllä usko mennä, sillä tunsin että alkaa kurkkua kuristamaan ja jännitys (ramppikuume) iskee päälle. Jossain vaiheessa onnistuin kuitenkin rentoutumaan ja sitten alkoi keilaaminenkin sujua paremmin. Skarppasin vielä hieman loppua kohti. Yhtsispistemääräni neljällä kierroksella oli 518 pistettä...ei paha meikäläiselle. Olin oikeastaan enemmän kuin tyytyväinen. Tein jopa oman ennätykseni kolmannella kierroksella.
Sietääkin olla tyytyväinen.... kultamitalisti naisten veteraanisarjassa. Tosin sarjassa ei ollut muita, mutta tuloksella oli itselleni suuri merkititys. Moni mies jäi heikommille tuloksille, kuin minä.
Veteraanikultaa....
ELLI, Elinsiirtoväen Liikuntaliitto SM 2009...kultaa keilailussa.
Mitalien jaon jälkeen lounastimme keilahallilla ja suuntasimme vielä auton nokan kohti Tampereen keskustaa. Ystäväni Sirpa-Helena jä matkan varrella pois kyydistä ja itse menimme erään siirtoystäväni luokse vielä visiitille. Illaksi sitten vielä kotiin, katsomaan "tanssii tähtien kanssa". Matka oli ollut oikein antoisa ja virkistävä, vaikka emme ehtineetkään muita kisoja seurailemaan. Tämä oli tällä kertaa tällainen virkistys ja kilpailumatka. Tästä taas uusin innoin jatketaan keilailua.
Tänään vietetään 4. kerran Maailman Munuaispäivää, yli 60:ssä maassa.
Lehdistötiedote: Maailman Munuaispäivä
Kohonnut verenpaine ja krooninen munuaistauti nujerrettavissa
Kohonnut verenpaine ja diabetes ovat yleisimmät kroonisen munuaistaudin aiheuttajat. Huolellinen verenpaineen hoito hidastaa munuaistaudin etenemistä. Krooninen munuaistauti ylläpitää korkeaa verenpainetta ja voi puolestaan aiheuttaa vaikeahoitoisen verenpainetaudin.
Lisää asista, munuaispäivän lehdistötiedottessa, joka löytyy täältä Munuais- ja maksaliiton sivustolta.
Tänään Ystävänpäivänä, olimme yhdistyksemme vertaistukijoiden kanssa jakamassa Et-ole yksin-ilmapalloja, postikortteja, kyniä sekä elinluovutuskortteja. Aamulla kiirehdimme täyttämään sataa ilmapalloa, yhdistyksen toimistolle. Kukaan meistä ei aiemmin ollut joutunut sellaiseen hommaan, mutta tunnin sisällä oli heliumit palloissa ja kukaan meistä ei muistuttanut puhetyyliltään mikki-hiirtä.
Tässä niitä ilmapalloja jakoon. viiden henkilön kulkueessa lähdimme tallustamaan ilmapalloinemme sekä muiden materiaalien kanssa, kohti Narikkatoria. Matkalla jo muutama äiti pyysi ilmapalloja lapsilleen ja näin pääsi kampanja käyntiin mukavasti.
Banderollikin oli matkassa, mutta sen kiinnittämisessä oli ongelmansa. Sitä kun ei saanut kiinnittää mihinkään julkieen paikkaan kiinni. Päätimme kokeilla sen kiinnittämistä, kahden henkilön olkapäihin. Siinä tuli pian ongelma, sillä henkilöiden liikkuessa myös banderolli joutui koville. Lopuksi se oli pakko irrottaa ja ottaa pois sekä mutttaa paikkaa.
Alle puolessa tunnissa oli ilmapallot jaettu loppuun, sillä lapsiperheitä ja lapsenmielisiä oli aamupäivän aikaan runsaasti liikkeellä.
Hetken verran banderolli pysyi toisessa kassissa kiinni, mutta vajaan tunnin päästä jäimme Pirjon kanssa kaksin jakamaan materiaalia ja joska matkassa oli liikaa tavaraa, niin toinen kassi piti antaaa yhden miehen matkaan. Sitten banderollikin jäi vähän pimentoon. Päivällä oli noin 6-7 astetta pakkasta...onneksi ei enempää, mutta tuulista kuitenkin. Sormet jäisinä jaoimme kortteja ja kyniä.
Suurempi vilinä kävi naapurissa, jossa jaettiin suklaata. Moni ohikulkija ohitti meidän hyvin kiireissään, peläten että puhuttelisimme. Elinluovutuskortit herättävät monissa ihmisissä erilaisia tunnetiloja ja pelkoa. Vaikeampi kohderyhmä näyttää olevan keski-ikäiset naiset. Oli kyllä ilo huomata, että osa heistä kääntyi katsomaan ja kysymään, että mitä jaamme ja olivat heti valmiit ottamaan elinluovutuskortin matkaansa. Miehet ehkä hieman suopeammin suhtautuivat asiaan ja olivat täysin elinluovutuksen kannalla. Monikaan ei tule ajatelleeksi tätä tärkeää asiaa eläessään ja haluaa laittaa sen hamaan tulevaisuuteen...sitten joskus. Ehkä sitä tulevaisuutta ei enää tule tai kortti jää muuten vaan täyttämättä. Mielestäni se tahto on hyvä sanoa julki vielä eläessään ja ei haittaa, vaikka elinikää olisi jäljellä vielä monia kymmeniä vuosia.
Mistä syystä ihmiset eivät halua täyttää tuota korttia? Syitä näytti löytyvän monenlaisia:
"Olen liian vanha, ei minun elimeni enää kelpaa".
"Syön lääkkeitä ja en enää kelpaa verenluovutukseenkaan."
"En voi luovuttaa", sanoi moni nuorikin.
Onko sinulla elinluvutuskortti? "Ei ole". Haluaisitko, jos annan? "En halua".
Jotkut tyrmäsivät suoraan käsimerkein, että älä tule lähemmäs tai ei, ei..en halua.
Monilla on väärä kuvitelma siitä, että kelpaavatko heidän elimensä ym. Näinhän se on, että loppujen lopuksi kaikki elinluovuturkortin kirjoittaneetkaan eivät päädy luovuttajiksi. Vain aivokuolleilta voidaan kuoleman jälkeen ottaa elimiä, toisen ihmisen hengen pelastamiseksi. Moniko meistä joutuu sellaisen kokemaan...aika harva kuitenkin. Siitä voi vaan päätellä, että kuinka paljon luovutuselimiä on tarjolla. Monikaan ei halua antaa elimiään kuoleman jälkeen toiselle, niitä tarvitseville. Moniko olisi valmis ottamaan siirtoelimen lahjaksi, jos omalle kohdalle tulee tilanne, jolloin tarvitsisi siirrännäistä? Luulempa, että useampi olisi valmis itse ottamaan, kuin luovuttamaan.
Onneksi ihan mukavasti niitä kortteja menikin ja kaikki positiiviset suhtautumiset, toivat iloa jakamiseen. Lopulta näytti vaan siltä, että emme jaksa enää seistä turhan panttina...palalimmekin jo kovin ja kello näytti jo sovittua loppuaikaa, joten pakkasimme tavaramme kassiin ja lopulta pääsimme lämpöiseen kauppakeskukseen nauttimaan lämmöstä. Ystävänpäivätempauksen ja ystävyyden kunniaksi menimme Pirjon kanssa Baqueten kahvilaan, nauttimaan groisantit ja ihanat ystävänpäiväleivokset kahvin sekä teen kera. Näin tuli vielä maailmaa parannettua ja ystävänpäiväkahvit nautittua yhdessä, päivän päätteeksi.
Eikö ollutkin herkullisen näköisiä leivoksia?
Illalla sain vielä yllätysvieraita...mummin mussukoita kylään. :) Siinä sitä ystävänpäivää kerrakseen. ♥
Munuais- ja maksaliitossa tänä vuonna vertaistoiminnan vuotta. Teemavuotena on tarkoitus lisätä vertaistoiminnan näkyvyyttä ja tunnettavuutta.
Ystävänpäivänä järjestetään Kampissa, Narikkatorilla klo 11-13 tempaus, jossa jaetaan "Et ole yksin" tekstillä painettuja ilmapalloja. Saamani tiedon mukaan palloja on jaossa 100 kappaletta ja jotta ehtisit saada ajoissa ilmapallon, niin kannattaa olla varhain liikenteessä. Tempauksessa jaetaan myös Et ole yksin-kortteja sekä elinluovutuskortteja ja annetaan tietoa vertaistoiminnasta sekä järjestön toiminnasta.
kuvalähde: Tarjuskan kuva-arkistosta. Tällä kertaa on jaossa on punaisia ja keltaisia ilmapalloja tekstein: ET OLE YKSIN
Et ole yksin- teema sopii hyvin ystävänpäivään, kuten myös vertaistoimintaankin. Toivon, ettei kenen kään tarvitsisi olla yksin. Rinnalla kulkijoita riittää, kun vaan hakeutuu mukaan ryhmiin. Mikä tässä parhainta, niin potilasjärjestössä ei kenenkään tarvitse olla yksin.
Haluatko antaa jollekin erilaisen lahjan....elämän lahjan? Sen voi tehdä, allekirjoittamalla elinluovutuskortin. Niitäkin on jaossa Narikkatorilla tai lähemmässä apteekissasi.
Anna lahja elämälle. Tilaa kortteja netin kautta.
Uutisotsikossa tänään myös mielenkiintoinen tv-lähetys:
Mtv 3 esittää tänään 45 minuuttia ohjelmassaan, klo 20:00 alkaen "Elinsiirron taitajat työssään". Suosittelen!
Jälkijättöisesti voi ohjelman katsoa Mtv 3:n netti-tv:stä.
Tervetuloa vaan treffaamaan sinne Narikkatorille Kamppiin!
Tänään saivat oman kaupunginosani asukkaat ja muut kiinnostuneet tustua alueen järjestöihin ja muihin julkisiin tiloihin. Paikat olivat rastitettuja ja niitä oli yhteensä yhdeksän. Kävijöille oli järjestetty kilpailu, jonka ehtona oli kerätä rastimerkintä vähintään neljästä rastipisteestä. Jokainen saattoi valita itselleen mieleisensä käyntikohteen ja paikat olivat avoinna neljän tunnin ajan.
Itse päätimme lähteä mukaan tähän tapahtumaan. Tämä ei ollut ihan uusi tempaus, vaan rastipäivää on vietetty jo muulloinkin, mutta emme itse aiemmin olleet osallistuneet siihen. Pääsimme kierrokselle vasta lähellä kahtatoista, sillä odottelimme "päivähoitoon" kahta lastenlastamme. Ensimmäinen etappimme oli täällä:
Toimintakeskusksessa kävimme katsomassa miten luonnistuu kasvomaalausten teko.
Yksi tytöistä sai kauniin ja suositun Hello Kittykuvan kasvoihinsa.
Pienempi halusi punaisen sydämen poskeensa.
Toinen rastipisteemme oli yläkerrassa. Siellä oli vielä omaa ohjelmaa ja toimintaa, johon piti käydä tutustumassa.
Oikeastaanhan tämä on minulle tuttua toimintaa, sillä täällä olen käynyt aiemmin taideryhmässä ja joskus retkilläkin. Aika ajoin saatan käydä syömässä, edulliseen hintaan. Tänään oli tarjolla ilmaista hernekeittoa, jota söimme toisen tytön kanssa ja pikkuinen tyytyi pelkkään näkkileipään.Paikanpäällä esiteltiin myös alueen vapaaehtoistoimintaa ja vanhustyön keskusliiton toimintaa.
Kolmas rastipisteemme oli työttömien yhdistys, jossa saimme vohvelikahvit ja pikkuisille tarjottiin mehua ja vohveleita. Ostin pari arpaakin ja oikeastaan ne olivat viimeiset arvat, jotka olivat siitä nipusta myynnissä. Voitin molemmilla arvoilla. Sain kassin ja t-paidan. Tullessani tuohon paikkaan, vastaan tuli tutun näköinen nainen ja ajattelin tuntevani sen vaan jostain yhdistyksen toiminnasta, sillä olen joskus kuulunut jonkin aikaa, tuohon porukkaan. Nainen ilmaantui työttömien yhdistyksen tiloihin, tarjoili meille kahvit ja vohvelit. Tuli katsomaan arvan ostoani ja yht'äkkiä hihkaisi, että mitäs Tarjuskalle kuuluu? Mietin tovin, sillä kukaan muu ei minua Tarjukskaksi yleensä sano, kuin joku blogituttu. Sitten vasta tajusin, kenet olin nähnyt. Se oli vanha blogiystävä, joka ei enää pidä blogia. Pari kertaa olemme nähneet livenä ja en vaan osannut yhdistää siinä paikassa. Oli tosi iloinen yllätys, nähdä virtuaaliystäviä ihan jossain muualla ja saatoimme kasvotusten jutella, hetken aikaa. Olin hyvin iloinen, että olin osallistunut tähän rastiin.
Täältä Ko-Ty:stä suuntasimme matkamme VPK:n talolle, joka oli neljäs rastipisteemme.
VPK:n rastipiste olikin paljon vaativampi. Ulkosalla oli aika viileä, vaikka täällä ei lunta olekaan. Palomies näytti alkusammutusharjoituksen ja saadakseni rastin, olisi minun pitänyt sammuttaa sammutuspeitolla tuo kattilapalo. Pikkutytön sormiakin paleli ja ajattelin, etten kyllä tuohon peitteeseen uskalla kajota. Hyvä oli kuitenkin nähdä miten alkusammutus sammutuspeitteellä tapahtuu. Saanhan rastin muualtakin, vähemmällä vaivalla, joten suuntasimme auton nokan kohti Työväentaloa.
Kyseessä oli siis viides rastipaikka, jossa kävimme ja siellä oli meneillään tunnin tanssit. Mikä parsta, niin pääsimme sisätiloihin lämpimään ja jäimme kuuntelemaan ja katselemaan tansseja. Olisi pitänyt ajatella kotona vähän pidemmällä tähtäyksellä ja ottaa tanssikengät mukaansa. Nyt olimme vain sivusta seuraajia. Ihan hyvää ja reipasta tanssimusiikkia soitti La Nostalgie orkesteri. Täällä sitä nuorena, eräänäkin lauantaina kävimme tanssimassa, mutta nyt en edes muista koska viimeksi olisimme käyneet. Pitäisiköhän joskus muistella nuoruusaikoja ja palata takaisin tälle tanssilattialle.
Tämä oli viimeinen rastipaikkamme, jonne jätin osallistumiskaavakkeet. Nyt vaan odottelemaan onko onnetar suosinut arvonnassa, joka suoritetaan niiden kävijöiden kesken, jotka ovat käyneet vähintään neljässä rastikohteessa.
Täältä oli hyvä lähteä tervehtimään äitiä ja tyttöjen isomummia. Sitten vielä kaupan kautta kotia ja ruoan laittoon. Oli ihan mielenkiintoinen päivä, vaan harmi että osa rastipaikoista jäi ajanpuutteen vuoksi käymättä Emme ehtineet käydä kirjastossa, kirkossa, virkistyskeskuksessa emmekä tukiyhdistys Karvisessa. Ehkä toisella kertaa sitten.
Kiva, että alueen järjestöt ja muut julkiset paikat järjestivät tällaisen tutustumislauantain ja saivat hyvin väkeä liikkeelle.
Launtaina oli 60- ja 70-luvulla Malmilla asuneiden nuorten tapaaminen, johon minäkin avecin kanssa osallistuin, ihan viimetipassa peruutuspaikalla. Tänään menimme illalla keilaamaan ja sattumoisin huomioin valokuvaamon ikkunassa isoja plakaatteja, joita pari miestä vesisateessa tihrusteli. Arvasin heti mistä oli kyse, sillä paikkakuntamme tunnettu valokuvaaja oli tilaisuudessa läsnä ja tietenkin kameran kanssa ehti räpsimään illan mittaan lukuisia kuvia. Oli minullakin kamera, mutta en ihan noin paljon kuvia räpsinyt kuin Pertti. Takaisin tullessa oli pakko kiepata sitä kautta ja kävellä parkista ihan paikan päälle katsomaan mitä oli nähtävissä. Ikkunassa oli 71 valokuvaa partyistä.
Nyt taidetaan olla oikein julkkiskia, kun kuvat on koko kansan nähtävillä. Lisäksi tulee ensi viikon vartti-lehteen juttua juhlista. Saahan nähdä kuikan tunnettuja kohta ollaan... hehhee.
Viikonlopulla olin Musilin vertaistukikoulutuksessa Haukiputaalla. Lähdimme hyvissä ajoin eli jo edellisen päivän aamuna tilausajolinjurilla kohti Oulua. Määränpäänämme oli lomakoti Onnela Haukiputaalla. Matka taittui rattoisasti. Olin varannut mukaan kaikenlaista näperreltävää, kuten hitaasti etenevän tilaustyön eli siskolleni lupaaman boleron tekeleen. Onhan sekin edennyt lähes neulontaosuuden loppuun. Muutaman sentin neulekerroksien jälkeen on vielä edessä raunusvirkkaukset ja pikkuhiljaa siis työ etenee. Ostin matkalle myös sudoku-lehtiä ja luettavaakin oli mukana. Todellisuudessa pitkän matkan aikana, en ehtinyt neuloa kuin muutaman kerroksen ja sudokuitakaan en tainnut yhtään saada menomatkalla valmiiksi. Mielenkiintoisinta näytti olevan keskustelut muiden matkaajien kanssa. Näin matkantekokin sujui rattoisasti ja hauskaa oli.
Illan suussa saavuimme perille ja meitä odotti perillä iltapala. Matkalla olimme kyllä pysähtyneet lounaalle ja muutaman kerran kahvillekin. Muut kurssilaiset tulivat vasta seuraavana päivänä, joten saimme ottaa tämän etulähdön ihan levon ja virkistyksen kannalta.
Lomakoti Onnela sijaitsee Kiiminikijoen varrella ja oli kovin ihastuttava paikka. Seuraavana aamuna ehdimme vielä hieman tutustua kävelylenkillä paikkakunnan ympäristöön. Keskustaan oli neljä kilometriä, joten ihan niin pitälle emme kuitenkaan menneet.
Kävelimme mm. asemasillan päälle ja pääsimme sieltä käsin ihailemaan vapaana virtaaa Kiiminkijokea.
Ihailin vielä Onnelan saunarannasta matalan näköistä virtaavaa jokea, jota aamuaurinko kultasi.
Pikkuhiljaa oli kurssi alkamassa lounaalla ja sen jälkeen kokoonnuimme aloittamaan kaksipäiväisen vertaistukikoulutuksen kohtaamisesta.
Yli kolmekymmentä vertaistukijaa oli saapunut Oulun kupeeseen. Oikeastaan meitä taisi puolet olla juuri etelä-Suomesta, koska pääsimme yhteiskuljetuksella tulemaan. Muutama henkilö tuli matkan varrelta kyytiimme ja jokunen omalla autolla idästä ja Vaasan sekä Kokkolan seudulta. Loput taisivatkin olla pohjoisemmasta osasta Suomea
Päivien ohjelmaan kuului monenmoista kohtaamista ja case harjoituksia. Lisäksi sunnuntaina oli sairaalapastori luennoimassa kohtaamisesta. Mietimme mm. onnistuneita kohtaamisia, jotka olivat jääneet hyvin mieleemme. Lisäksi päiväien aikana oli runsaasti ryhmätöitä annetuista aiheista ja kehittelimme myös ideoita ensivuoden vertaistoiminnan teemavuoden tapahtumiin eri kuukausille.
Viikonloppu ei ollut pelkää puuratamista, vaan siihen mahtui myös paljon iloisia tapahtumia ja iltaohjelmaa. Sunnuntaina suuntasimme matkamme kohti kotikaupunkia ja olimme iloisen matkan saattelemana kotosalla illansuussa. Tämä oli oikein iloinen ja hauska reissu. Ensi vuonna ei sitten tällaista koulutusta olekaan luvassa, joten hyvä että päästiin käymään tuolla pohjolassa ja viikonloppu oli oikein antoisa ja oli ilo tavata tuttuja ja saada myös uusia tuttavuuksia.
Aamusella aikaisin olin terveyskeskushammaslääkärillä eli siellä, jossa epäiltiin minulla olevan herpes ja kyseessä olikin se okasolusyöpä. Nyt oli kyllä hammaslääkäri kovin ystävällinen ja oli iloinen, että pääsin ajoissa hoitoon. Muutenkin kehui, että olen jaksanut hoitaa hampaani kaikesta kokemastani huolimatta hyvin. Kerrankin näin päin. Pyysi vielä varoittamaan, jos satuttaa minua tarpeettomasti, sillä ei ole tarkoitus tuottaa enää lisää kipua ja tuskaa. Eihän tuo tietenkään täysin kivutonta ollut, kun hammaskiveä poistetaan ja väkisinkin joudutaan venyttämään ennestäään kipeää huulta. Onneksi selvisin ehjin huulin pois ja nyt on nelisen kuukautta väliä, kun pitää tuohon rääkkiin taas mennä. Maanantai-illalle kahdeksan aikaan on varattu sitten sen ns. tarkistusaika, sillä hampaitani ei muusta hoidosta huolimatta ole tarkistettu pariin vuoteen, kun eivät kutsuneet minua aimmin hoitoon, vaikka hammaslääkäri muisteli merkanneensa papereihini, että tulen vuoden päästä. Saas nähdä onko reikiä? Tänään piti ottaa antibiottitujaus ennen hoitoa ja sama annos taas maanantaina, vaikka minulla on meneillään estolääkitys pissatulehdukseen, joka jatkuu kuukausitolkulla. Tuleepa tuplalääkitys, vaikka ovatkin eri antibiotteja.
Sitten mukavampiin tunnelmiin. Tänään pääsimme yhdistyksemme väen kanssa Eduskuntavierailulle "suhteilla", sekä samalla Jouko Skinnarin vieraaksi. Oli ilo saada ihan kansanedustajan erityishuomiota ja hän antoi mielle aikaansa ja saimme kysellä meitä askarruttavista asioita hänen mielipiteitään ja ajatuksiaan. Kahviakin meille tarjottiin käntyn kera.
Ensin kuitenkin näimme videopätkän Suomen Eduskunnan toiminnasta, jonka jälkeen lähdimme opastetulle kierrokselle. Ensin kuitenkin turvatarkistuksen kautta ja tietyin varotoimenpitein.
Portaita, portaiden perään ja marmoria ja kaunista kristallinkimalletta. Todella kaunista katseltavaa. Olen pari kertaa aiemminkin käynyt vierailulla, mutta ensimmäistä kertaa pääsin kuvaamaan itse tätä loistoa.
Myöhempään pääsimme tänne lahterille seuraamaan eduskunnan kyselytuntia.
Eduskuntasalin yllä oli komeat kattoikkunat.
Meillä oli ilo päästä ison pöydän ääreen neuvottelemaan Skinnarin kanssa. Olimme siis talousvaliokunnan salissa ja edessämme oli valtaisat paperipinkat. Tiedä sitten mitä kapulakieltä ne sisälsivät. Ei jäänyt aikaa tutkia niitä. Mielenkiintomme vei kokonaan tämä kansanedustaja, joka tietää varsin hyvin mihin joukkoon kuulumme.
Tämän tapaamisen jälkeen kiirehdimme Eduskunnan kyselytunnille, mutta osa porukasta lähti ennen sitä kotiin. Minä ainakin halusin jäädä kuuntelmaan ja aiheena oli näiden päivien raskaat kokemukset eli Kauhajoen tragedia ja sen jälkipuinti. Lehteri täyttyi nopeasti erilaisista ryhmistä ja onneksi ehdimme hyvissä ajoin paikan päälle, sillä ei olisi ollut mukavaa seistä niin pitkää aikaa. Pääsin ihan aitiopaikalta seuraamaan kyselytuntia eli ensimmäiselle penkkirivistölle. Eduskuntasalissa kävi kova keskustelu aselainuudistuksita ja nuorison pahoinvoinnista. Kyselytunnin jälkeen lähdimme pois vierailulta. Olipa ihan mukava kokemus tuokin. Huomenissa suuntaan matkani järjestömme vertaistukikoulutukseen Haukiputaalle, joten menoa ja meininkiä riittää.
Viikonloppuna järjestettiin oman järjestömme toimesta koulutustilaisuus näille kokemuskouluttajille. Minulla on kotipaikkaetu, sillä ei tarvinnut matkustaa kuin keskustaan, jossa majoittauduimme hotelli Helkaan.
Minne tämä polku johtaa? Projektimme alkoi siis Polusta, mutta minne sen vaikutukset päättyvät? Toivottavasti eivät pääty, vaan kehittyvät entisestään. Olisi hyvä, jos tämä toiminta saataisiin esim. opetussuunnitelmaan merkityksi tällaisissa alan opiskelupaikoissa. On todennäköisempää, että opiskelijoille jää paremmin mieleen tietyistä sairauksista koskevat asiat ja potilaan kohtaaminen, jos ovat tavanneet opiskeluaikanaan livenä tallaisen omakohtaisesti sairauden kokeneen.
Kaksipäiväinen koulutustilaisuus oli antoisa. Lauantaina meillä oli kouluttajana Stella Polariksesta Micke Rejstöm. Täytynee todeta, että tämä oli mielenkiintoisin ja antoisin alan koulutustilaisuus aikoihin. Ammattinäyttelijän opastuksella opimme myös, että "moka on lahja". Ei pidä jännittää liikaa jokaista sanomistaan ja tilannetta etukäteen, sillä koskaan ei voi tietää mitä edessä päin on tulossa. Mietimme esiintymisen ongelmakohtia ja niitä mihin voi itse vaikuttaa. Loppujen lopuksi melkein kaikkiin ongelmiin pystyy itse vaikuttamaan. Sitä ei vaan tule ajatelleeksi. Jos varoo kaikkia mokiaan, niin esiintymisestä tulee aika yksitoikkoinen.
Olisipa mukavaa joskus mennä katsomaan Stella Polariksen esityksiä. Improvisaatio on teatteria, jossa ei ole käsikirjoitusta. Sen perussääntö on tuottaa ideat tässä ja nyt. Jokainen esitys on uusi ensi-ilta ja ainutlaatuinen teos.
Ehkäpä vielä joskus tulee mentyä? Kerran olen ollut koultustilaisuudessa, jossa Stella Polariksen näyttelijöitä oli esittämässä tällaista improvisaatio teatteria....se oli kerrassaan hauskaa.
Kaksipäiväinen koulutustilaisuus oli kerrassaan hauska ja onnistunutkin kaikin puolin. Iltakin kului rattoisassa seurassa Hotellin baarissa keskusellen.
Hotellimme oli mukavasti somistettu koivumaisemiin. Vuoteen yläpuolella katossa oli maisemavalo, joka oli ajankohtaan sopivan syksyinen maisema. Tänään kuulimme enemmän tästä toiminnasta ja sen kehittämisestä.
Nyt vaan odotellaan kyvyillemme käyttöä eli kokemuksista kertomaan kentälle.
