Tänään Palmusunnuntaina on näkynyt monilla kulmilla ilmieläviä pääsiäisnoitia. Yksi vilahti rapussa aamupäivällä, kun olin juuri menossa ulko-ovesta pihalle. Toinen tuli kadulla vastaan äitinsä kanssa, joka oli kyllä ihan "ihmisen" näköinen. Täytyy kyllä todeta, että oli aivan noidan näköinen ja jopa kulmakunnan koiratkin olivat häntä pelänneet. No, eihän se mikään ihme, sillä eihän sellaisia töttöröhattusia mustiin pukeutuneita noitia näy joka päivä, niin kaipa sitä hieman kannattaa ainakin varuiksi haukkua.
Tarjosin noidalle suklaamunia ja sain palkaksi virvontavärssyn kera vitsan.
Vielä iltapäivällä tavanomaiset noidat kävivät virpomassa ja he "virpoivat ja varpoivat, tuoreeksi ja terveeksi. Vitsa sulle ja palkka mulle". No, palkaksi saivat suklaamunia ja minä sain vitsan.


kauniita vitsoja ja ihme, jos niillä ei terveeksi tule....

Ennen vanhaan, minun lapsuudessani, ei virvottu eikä varvottu, vaan mentiin lankalauantaina pääsiäisnoidiksi. Pukeuduttiin mekkoon, essun kera ja joku vanha äidin huivi päähän ja vähän punaa poskiin ja ehkä kulmiinkin. Opeteltiin joku runo ulkoa, esim. Kirsi Kunnasta, esim.


....tai joku laulunpätkä tai vaan toivotettiin "Hyvää Pääsiäistä". Sitten naapurit halkivat säiköstään, karamellia, keksejä, hedelmiä tai vvaikkapa kolikoitakin. Kotona oli siihen aikaan vanhoja kuparisia kahvipannuja, joita sitten kiikutimme mukanamme.


Haagalaisia trulleja oli 1960-luvulla otetussa kuvassa kolme kaikenkaikkiaan, mutta kaksi jätin tarkoituksella pois, koska ehkä he ovat muuttaneet tapojaan ja eivät enään säikyttele ihmisiä, joten haluavat ehkä pysyä tuntemattomina.

Aika muuttuu, tavat muuttuu....

Pikkuhiljaa pitäisi edetä tuossa pitkäaikaisprojektissa eli turhien papereiden hävittämisessä. Päätin illalla summassa ottaa yhden kansion ja katsoa onko siinä säilytettävää materiaalia. Tuo kansio oli merkanttikouluajaltani eli aikuiskoulutusajalta, kun menin elinsiirtoni jälkeen uudelleen koulutettavaksi eli aikomus oli valmistua aikuismerkantiksi. Meitä oli luokalla tusinan verran samanoloisia nuoria naisia ja tämä aika oli yksi parhaimmistani, mitä minulle on tapahtunut. Joukko samanhenkisiä naisia tapaa aikuisiällä toisensa koulutuksessa, joka kesti puolitoista vuotta. Monet naurut on naurettu silloin ja jälkeenkin päin. Opettajat saattoivat siihen aikaan ihmetellä, että ollaankohan me ihan oikeasti jo aikuisia? Joskus jopa opettakat vihjailivat, ettei ole vaikea tietää käytävällä tullessaan, että missä meidän luokkamme sijaitsee, kun seuraa vaan naurun remakkaa kohti.
Sekin oli hauska havainto, että aikuisiässä opiskelevat eivät tarvinneet pönkittää itsetuntoaan toisiaan mollaamalla vaan etupäässä vedimme yhtäköyttä ja avitimme toinen toisiamme. Ryhmämme koostui henkilöistä, jotka olivat joutuneet uudelleen koulutukseen työolosuhteiden vuoksi. Edessä oli uuteen ammattiin valmistuminen, jonkun sairausperäisen syyn vuoksi. Tästä varmaan johtuikin, että elimme vähän samaa vaihetta itse kukin elämässämme.  Joskus kyllä sattui konfliktejakin, mutta ne selvitimme. Mitään ei jäänyt ainakaan itseltäni hampaankoloon. Matematiikan kokeisiinkin harjoittelimme aina jonkun kotona ja avitimme näin toisiamme.Keräsimme materiaalia lopputöitä varten toinen toisillemme, riippuen siitä kenellä oli mikäkin aihealue. Tytöt kävivät ninua sairaalassa neuvomassa ja tuomassa tietoa. Muistan vielä keskussairaalan osastolla, jossa oli ns. hienoja naisia potilastovereina, jotka eivät sietäneet vieraitteni naurua tai edes keskustelua ja valittelivat koko ajan olemassa olostani. He olivat kiertäneet maita ja mantuja ja heidän arvomaailmansakin oli aivan jossain muualla. Siirryimme luokkakamujeni kanssa vähän väljemmille vesille eli osaston päiväsaliin.
Uskomattoman paljon ihania muistoja voi tapahtua 1½ vuoden aikana. Tuosta kouluajasta on kulunut pian 15 vuotta. Haikeaa. Vielä tulee pidettyä yhteyttä osaan luokkatovereista ja pitäisi taas pitkästä aikaa kai kehitellä jotain, jotta voisimme verestää vanhoja hyviä aikoja.

Tämä varsinainen postaukseni menikin vallan muistelemiseksi. Oikeastaanhan minun piti kertoa suosta mappisiivouksesta.



En sittenkään voinut ihan koko mapillista heittää ihan tuosta vaan silppuriin. Osan papereistani säästin. Siellä on ihan faktatietoakin, jos joskus kaipaa, mutta suurin osa säästetyistä on kokeita, sekä loppu- tai näyttötyökokeita ja muutaman ainealueen vihkonen.

Miltäs tämäkin kuulostaisi: " Tasala Vikunan gäändmys paremppa elämähä!"
Tuolla otsikolla varustettu kirjoitus oli mappipapereiden joukossa, joka ihan uteliaisuutta piti säästää. Lisäksi löysin kirjoitelmani: "Kalosseissa kaatosateessa". Se kirjoitelma piti olla kalossien ylistyspuhe ja ns. markkinointipuhe kalossien puolesta....siitä tuli hauska. Se on pakko säästää. Tosin mapista lähti suuri osa paperia silppuriin.



Paljon sellaistakin materiaalia tulee säästettyä vuosikymmeniä, millä ei enää kenellekään ole mitään käytännön tai muistoarvon mukaista hyötyä. Osan jo siippa silppusikin ja tässä vielä lisää. Taitaa mulla olla edessä vielä monta vanhaa mapilliista, mutta tässä oli sitä "tunnearvoa".

Tänään kirjoitan 14-vuoden takaisen sairaalareissun viimeisen päivän postauksen, joka on vanhoista päiväkirjamerkinnöistäni.. Pääsin 5.1.1994 kotiin melkein viikon mittaiselta sairaalareissulta.

SAIRAAN ARKEA

5.1.1994 (keskiviikko):

"....Tänään on määrä päästä kotiin. Aamupalan ja tiputuksen jälkeen minulla oli taas aika isotooppilaboratorioon. Eilen saamani valkosolut ovat hakeutuneet elimistööni takaisin mahdollisille tulehdusalueille, joita sitten kartoituksella etsitään.
Tumma tohtori saapuu taas piristämään. Hän on hyvin tarkkana kuvauksen aikana. Haluaa tietää, että onko pernassani ollut koskaan vikaa. Eipä ole koskkan kukaan sanonut mitään. Epäilee, että pernassani olleen infarktin. Kaikkea sitä kuuleekin. Ehkä hieman pelottaakin. Mietin mielessäni miten vaarallista se voisi olla. Onneksi CRP-arvoni ovat vain 6, joten tohtorin mielestä mitään hälyyttävää ei voisi olla. Veritulppa on niin pelottava sana. Onneksi perna ei kuitenkaan ole aivan välttämätön elin, mutta tulppahan voisi uusiutua maksaan, sydämeen, keuhkoihin tai lähteä jopa liikkeelle. Tuntui ihmeelliseltä, kun minulla ei ole ollut mitään erityisiä oireita.
Toivottavasti joku ovi on minulle vielä avoin. En anna ainakaan oven sulkeuta kokonaan kiinni.
Olen kerännyt voimia jaksaakseni. Maaria Leinosen runot ovat auttaneet minua ajattelemaan elämän vaikeita asioita, sairastumista ja selviytymistä. Olen hyvin heikkokuntoinen noustessani ylös tutkimusvuoteelta. Haluavat vielä iltapäivällä kuvata lisää kuvia. Silloin näkyisi pernakin paremmin, kunhan olen saanut lisää kyseistä merkkiainetta.

Makaan odotushuoneessa pitkällä penkillä. Tohtori havaitsee minut siinä epämukavassa tilassa ja tarjoaa käsikynkkää minulle.. Saan tasokkaan makuupaikan. Odottelen siellä vuoroani. Hoipertelen seinistä kiinni pitäen tutkimushuoneeseen. Kourussa täytyy taas maata hievahtamatta. Yritän ajatella kaikkea muuta ettei paha asento tuntuisi niin epämiellyttävälle. Kuvaukset loppuvat ja saan luvan lähteä osastolle. Maailma pyörii hetken silmissäni, kun nousen . Saan jalat kuitenkin pian tukevasti maan pinnalle.

Osastolla odotellaan minua lääkärinkansliaan kotiinlähtöhaastatteluun. Minulla olisi nyt lupa poistua, mutta kyytiä ei näytä järjestyvän. Päätän lähteä taksilla. Antavat matkakassiini vielä pari ämpäriä, jos sattuisin vaikka tarvitsemaan mahdollisesti rasvadietin keräystä varten.
Kotiin päästyäni meinaan pyörtyä keittiön epäjärjestykseen. Saatuani puhtia, tyhjennän tiskikoneen ja täytän sen likaisilla astioilla. Siivoan keittiön, jotta viihtyisin kotona paremmin.
Miehen saavuttua kotiin töistä käymme kaupasas ja teemme pari kuljetuskeikkaa (Mies luvannut auttaa jossain tavaroiden kuljetuksessa). Tultuamme vihdoin ja viimein kotiin, alkaakin päivän rehkiminen tuntua päänupissani. Mikä armoton jysäri, kaikkea sitä itselleen hankkiikin. Olisi pitänyt ottaa rauhallisemmin tämä kotiin paluu. Loppuillan voihkin päänsärkyäni, sohvalla lojuten. Tytär ja pikku-prinsessa tulevat moikkaamaan. Ei mummista paljon iloa ole, kun  mummi on niin kipeä. Toivottavasti huomien on parempi päivä."


Meiladen sairaalan nykypäivää...

Jatkoa edellisille kirjoituksilleni, jotka käsittävät 14-vuoden takaista aikaa Meilahden sairaalassa maksasairauteni aikana. Vielä tulossa tämän jälkeen yksi kirjoitus huomiselle. Tämäkin kirjoitus on sen ajan päiväkirjamerkinnöistäni.

SAIRAALAELÄMÄÄ

 4.1.1994 (tiistai):

"....Herään laboratoriohoitajan tönäisyyn. Haluavat taas verta tutkittavaksi. Saan sen jälkeen aaamupalani. Onneksi rasvan pakkosyöttö on loppu. En syö yhtään enempää kuin on tarvis. Yheksältä on aika mennä isotooppilaboratorioon. Tutkimusta varten haluavat verta, josta erotetaan leukosyytit*)
Tumma, komea tohtori kutsuu nileltä sisään. Tarjoan käsivarttani, hänen olematta kuitenkaan kiinnostunut siitä. Hän onkin kiinnostunut potilaasta itsestään. Luuli näkevänsä huonokuntoisen rouvan, tutkmustulosten mukaan. Juttu luisti mukavasti ja unohdin melkein minkä vuoksi olin kutsuttu paikalle. Sain hieman hyvää mieltä mukaani tältäkin reissulta.
*) Haluavat muutaman tunnin kuluttua ruiskuttaa leukosyytit takaisin merkkiaineen kanssa, klo 14 otetaan muutamia kuvia.On ilkeäntuntuista maata kapeassa rännissä, kun takapuolen luut painavat ilkeästi. Kartoituksessa on maattava liikkumatta. Välillä tämä puhelias tohtori käy jututtamassa ja pian saankin mennä takaisin osastolle.
Äiti-muori onkin tullut minua tervehtimään ja odottelee päiväsalissa tuloani. Olen väsynyt vierasajan jälkeen. Huilin vähän aikaa ja hoitaja tuokin pian päivän antibiottisatsin suoraan suoneen. Tiputuksen jälkeen terästäydyn, sillä minulla on kiire suihkuun. Olen pyytänyt iltalomaa, sillä tänään on Uumun (potilasyhdistys) hallituksen kokous. Minut on valittu varajäseneksi tänä vuonna. Haluan mennä heti tutustumaan uuteen hallitukseen ja sen ongelmiin. Saan neulan suojaksi sideharsoa. Aahhh...ihanaa, raitista ilmaa. Olo tuntuu kuitenkin hataralta. Olen onnellinen päästyäni sisälle istumaan. Kokous alkaa ja esittäydymme toinen toisillemme. Joukossa on vanhoja tuttuja ja jokunen uusi kasvo. Kokous päättyy kellon ollessa melkein kahdeksan. Jäämme vielä keskustelemaan muista asioista kokouksen ulkopuolella.
Saavuttuani viimein sairaalaan mieheni kyydissä, tunnen olevani aivan natti.
Huonetoverini ovat olleet huolissaan minusta. Olen viipynyt matkalla niin kauan. Eihän minulla mitään hätää ollut. Hoitaja tuo minulle tuhtin iltapalan. Sen jälkeen ei muuta sitten  kuin nukkumaan.

Neljäs postaus 14-vuoden takaisista sairaalapäivistäni. Tässä jatkoa edellisiin:

SAIRAALAELÄMÄÄ

3.1.1994 (maanantai):

"....Kello on 1:30 yöllä, kun saamme uuden huonetoverin osastolle. Ei kovin mukava aika uusille tuttavuuksille. Hoitajat rymistävät, voisvat toimia ehkä hiljempaa tähän aikaan yöstä. Kehoittavat minua kääntämään kylkeäni....sekä muka auttaisi unen tuloon. Onneksi nukahdan, kun joku on avannut ikkunan ja huoneessa on raitis ilma.
Aamulla taas odottaa tutut kuviot tippoineen ja rasvoineen. Laboratoriokokeita otetaan paljon. Onneksi on taas arki, joten päiväkin menee nopeammin. Saamme uuden huonetoverin tänään, hän on Leena, myös maksansiirron saanut.
Päivällä lääkärikierrolla on osastolla uusi tohtori. Kaikki on outoa, puolin ja toisin. Pelästyttävät minut pahemman kerran. Väittävät kreatiiniarvoni olevan 300. Ihmetellään ja kummastellaan, että mitenkä nyt sillä lailla munaisarvot kohoavat yht'äkkiä. Tilanne selviää muutaman tunnin päästä. Ovat sotkeneet toisen potilaan tulokset omieni joukkoon. Huh, helpotusta.
Tänään ei mitään tutkimuksia, paitsi mitä nyt vähän "rasvaa" taas kerätään. Ihmettelen ovasti kuinka rasvoja on tänään vähemmän.
Mies käväisi katsomassa. Ei viipynyt kauaa. Lähdimme huonetoverin  kanssa "kaupungille" eli ala-tunnelin kautta etsimään sairaalan kirjastoa...etsiäksemme Maaria Leinosen runokirjoja. Löydettiin kirjasto ja löydettiin jopa takaisinkin. Ahmimme runoja päivällä omiin runokirjoihimme ja mieliimme.
Päivään mahtui taas niin paljon, etenkin syötävää. Melkein itketti taas, kun piti ahtaa sisälleen enemmän mitä jaksoi syödä. Tulipa urakka suoritettua...mielessäni ajattelin kaiken olevan ohi.
Yöhoitajat tulivat toivottamaan hyviä öitä. Yllätys, yllätys....jääkaapista löytyi vielä unohtunut välipala. Ei voi olla totta. Kaksi palaa leipää, 3 nappia sulatejuustoa. Tämä on raakaa touhua. Pitääkö minun vielä ahtaa itseeni nämä rasvat. Laitanko rasvat leivän päälle? Yksi jäi jäljelle eli laitanko sen sulatejuuston päälle vai tomaatin päälle vai syönkö sellaisenaan. Naurettiin huonetoverin kanssa kippurassa.


Voi, voi...eikö muka voita, voita mikään?

Jatkan tätä kirjoittamistani vuoden 1994 alkupäiviltä, päiväkirjamerkintöjeni mukaan.

SAIRAALAELÄMÄÄ (jatkoa...)

2.1.1994 (sunnuntai):

"....Miksei koskaan saa nukkua tarpeeksi? On tietenkin ihanaa kun herää siihen, että aamupala tuodaan suoraan vuoteeseen. Rasvan syönti alkoi jälleen. Eiköhän tähän taas totu? Elimistö ei oikein pitänyt tästä 'ihanasta' dietistä, vaan vatsa alkoi pian kiukutella nipistelyinen ja ilmavaivoineen.
Unikin jäi äsken kesken, joten aamu on vielä nuori, niin nukutaan se hieman vanhemmaksi. Heräsin taas ruokatarjottimen kolinaan. Tämä on yhtä syömistä. Ihmettelin, että onko tämä todellakin sappipotilaan dietti kurkkuineen ja oliiveineen? Olivat unohtaneet syöttää atk:lle rasvadietin lisäksi, että kysymyksessä on myös sappidiettipotilas. Noukin salaatusta mitä pystyin syömään.

Olisiko aika mennä suihkuun? Kohta alkaa vierastunti ja makaan tässä kuin raato. Liikettä lihaksiin, siis niihin olemattomiin ja mars suihkuun, komensin itseäni. Hädin tuskin sain vaatteet ylleni, kun sairaala-apulainen kysäisi, että otanko kahvia vaiko teetä? Tähän puputtamiseen kyllästyy kohta, kun pitää syödä koko ajan vaikka ei olisi edes nälkäkään. Kuivaa pullaa....lieneekö jotain diettipullaa tämäkin? En tiedä, että sisältääkö sekin lasketun rasvamäärän, joten syön sen melkein väkisin ja huuhtelen alas teevedellä.
Tyttö hakee astiat pois ja haluaisi tarjota saman tien välipalan rasvoineen. Sanoin, että "ei kiitos, tuo vasta tunnin päästä".
Mies saapui katsomaan. Olo oli kuin  Osuuskaupan hevosella. Lähdimme kuitenkin alas kahvioon. Nautin jäätelöpuikon kahviossa ja se tuntui tosi ruhtinaalliselta päivän rasvasatsin päälle. Joka paikassa oli tukalan kuumaa, lämmitys pelasi, mutta ilmastointi ei. Ihokutina jäytää taas päälle. Haluan takaisin osastolle, kun huoneessa saattaa pistää tehotuuletuksen päälle. Hoitaja on käynyt katsomassa, että missä se kadonnut lammas viipyy, on tiputuken aika.

Kammoksuttaa ajatus, että päivällisaika jälleen. Hoitaja tuo tarjottimen ja kyselen, että onko mun pakko syödä? Hän ihmettelee, että eikö se ole niin, että saat syödä. Minulle on jo vastenmielistä ahtaa rasvaa itseeni äärettömästi ja ruoka-annoksetkin ovat niin isoja, ettei ruoka mahdu mahalaukkuuni. Ihmettelen jälleen ruokaa, mausteet polttavat kieltäni ja ruoka ei ole ollenkaan sappidiettipotilaan aterian näköistä. Yritän väkisin syödä ja nyt tuli stop. Soitan kelloa ilmoittaakseni, etten valitettavasti pysty enempää syömään. Hoitaja tulee topakan näköisenä korkki ja ruisku kädessään. En ehdi vielä edes asiaani ilmoittamaan, kun hän on jo ottanut otteen kädestäni, aikeessa sulkea tiputuksen. Huomautan, ettei pullo ole vielä loppu, vaan asiani oli ruokailun stoppi. Pakkohan minun oli ilmoittaa, ettei ruoka mene alas, kun en tiennyt onko rasvamäärä laskettu ruoka-annokseeni. Hoitajan eleet kertovat ärtymyksen, joten päätän olla vaiti, peläten tulevaa kiukunpuuskaa.
Kirsi, työtoverini, on saapunut katsomaan minua. Olen niin väsynyt, lähdetään kuitenkin jaloittelemaan. Vaihdetaan uuden vuoden kuulumiset. Saatan vieraani pois ja poistun vaihteeksi lepäämään.
Antoisa keskustelutuokio, Tuulan, huonetoverini kanssa. Vaihdetaan ajatuksia, nauretaan ja vähän itketäänkin. Ammennan muutaman runon Tuulalle voimaksi jaksaa. Televisiosta tulee Joel Hallikaisen konsertti. Siinä tunnelmaa loppuillaksi. Sitten taas untenmaille.



Jatkoa vielä 14 vuoden takaiselta ajalta seuraa muutaman päivän ajan.

Eilen kirjoitin Uuden Vuoden aatosta 14 vuotta sitten. Ajattelin tänään kirjoittaa Uuden Vuoden päivästäni samoihin aikoihin. Nämä ajat ovat enää kaukaisia muistoja ja nyt arki jatkuu, joten elämässäni on ehtinyt tapahtua paljon näiden päivien jälkeen.

Ote päiväkirjastani:

1.1.1994 (lauantai):

"....Heräsin siihen kun joku halusi ystävällisellä äänellä huomauttaa minulle, että olisi aamulämmön mittauksen aika. Hetken kuluttua hoitaja halusi tietää paljonko luuni painavat armon vuonna 1994. Taas kilo pois painosta, vaikka luulin saaneeni joulusta porsaan verran painoa lisää. Taisi olla rasvaton kinkku. Hoitaja loi anteeksipyytävän katseensa aamiaistarjottimelleni selittäen, että kolmen päivän aikana olisi nautittava rasvadietti. Tarjottimella lojui kolme margariininyyttiä ja minun olisi pitänyt kehittää niille sellainen hyvä piilotuspaikka, että saisin ne jollain konstilla elimistööni....Kaksi nappia velliin ja yksi voileivän päälle. Inhosin ylikaiken rasvasta tiriseviä voileipiä, mutta rasvat oli syötävä kuitenkin.
Jo tunnin päästä eteeni kannettiin välipala eli taas pari rasvatyynyä ja leipää ääntä kohti. Sama toistui muillakin aterioilla. Sainpa onneksi urakan hoidettua, mutta ei siinä vielä kaikki. Tämä operaatio kesti kolme päivää. Sitten on vielä kannu mihin haluttiin kerätä saalis tästä kaikesta, kunhan se on kulkenut omat kanavansa elimistössäni ja kaiken kruunajaiseksi operaatio aloitettiin vielä neljällä hiilitabletilla. Siis Suomen voivuori matalammaksi vuoden 1994 alkajaisiksi.
Kävi minulla vieraitakin tänään. Kaarina, poliklinikkatuttavani tuli piristämään tätä pitkää pyhäpäivääni.
Tyttäreni perheineen tuli iltavierailulle. Mummin kullannupu, ei vaan viihtynyt kauaa mummia katsomassa, kun taisi tulla uni kesken kaiken ja moinen reissaaminen sotki pikku-prinsessan päiväohjelman. Yritin tyynnytellä pikkuista, kertomalla kuinka naapurihuoneistossa luulevat olevansa vielä kätilöopistolla vastasynnyttäneiden osastolla ottamassa vuotta 1994 vastaan.

Tämän illan päätteeksi tunsin olevani kuin loppuun ajettu 'polkupyörä' joten uni otti voitin ja leijailin nopeasti toisiin maisemiin. "


Tämä kuva ei ole suinkaan noin vanha. Vähissä ovat ehkä kuvat noilta ajoilta sairaalassa ja tähän hätään en löytänyt mitään. ....Kaikki tuo tapahtui 20 kiloa sitten.

Muistui mieleeni, että olen kirjoittanut päväkirjamerkinnän 14 vuoden takaisesta Uuden Vuoden vietosta. Uskaltaudun jakamaan sen kanssanne...näinkin se Uuden vuoden vastaanotto sujuu:

31.12.1993 (perjantai):

Suoraan päiväkirjamerkinnästäni:
"Ennen kokematon tilanne viettää Uudenvuodenaattoa. Arvaatko missä olen juhlimassa Uutta Vuotta?... kysyin työtoveriltani Kirsiltä soittaessani hänelle. "Et kai vaan Meilahden sairaalassa"?, hän kysyi. "Kyllä, olen täällä 'hotelli Hiltonissa', katselen televisoita ja syön juustonakseja ja juon cokista.Kohta lähden uuden 'sulhaspojan' (eli tippatelineen) kanssa katsomaan näköalapaikalta Helsingin parhainta ilotulitusta."
Se oli ennen kokematonta. Ei olisi lähiön halvat raketit vetäneet vertaa tälle tähtiloistolle. Mikä vielä illassa parhainta, sai täyshoidon kaiken kukkuraksi.
Yöhoitaja olisi tarjonnut meille (huonetoverilleni ja minulle) konjakit uuden vuoden kunniaksi, vaan maksavikaisina päätimme huonetoverini kanssa tyytyä tuttuihin juomiin eli cokikseen ja nektariineihin.
Kaiken tämän loiston nähyämme kömmime "luukkuumme" odottamaan illan viimeisiä tujauksia eli antibiottitiputuksien loppumisia. Sen jälkeen painoimme päämme tyynyihin unipillereiden antaessa aivoillemme käskyn painaa silmät kiini ja herätä uuteen, toivottavasti parempaan ja terveempään vuoteen 1994."



Tämä korkean rakennuksen toisenlta puolelta kolmannstatoista kerroksesta on loistava näkymä suoraan keskustaan ja pimeää taivasta vasten ehkä parhaimpia näköalapaikkoja Uuden vuoden vastaaottorakettien katselemiselle. Vuoden 1994 alussa tein viikon aikana useita päiväkirjamerkintöjä sairaalassa, jossa olin vaikeiden tulehdusten vuoksi hoidossa. Hieman vajaan puolen vuoden päästä tästä olikin jo toisessa maksansiirrossani.

Tänään menemme ystäväperheen luokse ottamaan vastaan Uutta Vuotta 2008.

Tänään on kulunut tasan 10-vuotta siitä, kun rakas isäni kuoli. Muistan vielä varsin hyvin tuon päivän, joka oli muuten ihan tavallinen arkipäivä. Olin äitini kanssa pyykkituvassa aamusella samana päivänä. Isä oli aikeissa lähteä puolukoita ostamaan marketista, mutta äiti toppuutteli, että menisivät vasta sitten kun hän on kotosalla. Minä jouduin lähtemään pyykkituvasta aiemmin potilasjärjestön lehtitoimikunnan kokoukseen. Sieltä kiiruhdin tyttären luokse lapsien vahdiksi.
Siihen aikaan ei minullakaan vielä ollut omaa kännykkää, joten elimme vain lankapuhelimien varassa. Tulimme ulkosalta tyttären kotiin, kun huomasimme vastaajassa viestin. Se oli mieheni, joka oli soitellut. Soitin hänelle ja pyysin hakemaan minut, jotta voitaisiin mennä lähimarkettiin ostoksille. Tosin olisin tarvinnut äidin plussakorttia lainaksi. Mies totesi ettei voi hakea...Minä sitä ihmettelemään, että miski ei voi? Mies kun ei oikein osannut asiaa paremmin esittää...vaan totesi, että kun faijasi on kuollut. Järkytyin viestiä ja sitten haimme tytön ja pikkuisten kanssa kukkia ja lähdimme taksilla äidin tykö. Äiti se vielä hieman shokissa selitti, että kun ei ole mitään tarjottavaa vieraille.
Isä oli menehtynyt sydänkohtaukseen äidin tultua kotiin. Toinen jalka oli lattialla ja muu kroppa sohvalla. Telkkarissa näkyi vain lumisadetta, kun videonauha oli pyörinyt loppuun. Isä oli kai ollut aikeessa hakea makuuhuoneesta nitroa, mutta sinne asti ei ikinä päässyt.
Isä olikin juuri samana keväänä täyttänyt 70-vuotta. Vain pari viikkoa prinsessa Dianan hautajaisista vietettiin isäni hautajaisia. Nyt tuosta hetkestä on kulunut jo 10 vuotta ja isältä jäi paljon näkemättä, kuten lapsenlapset ja neljä lastenlastanikin. Monet muistot ovat kuitenkin aina mielessä.



Iltasella suuntasimme matkan kohti hautausmaata, isän haudalle. Veimme pari kynttilää haudalle ja samalla vein savienkelin sinne. Kukkia oli jo yllinkyllin, joten niitä en vienyt. Jotenkin sitä jää miettimään tuota kymmentä vuotta, jolloin isää ei enää ole ollut ja äiti on elellyt yksinään. Toivottavasti vielä saamme pitää äitimme vuosia luonamme. Rauha isän muistolle.

Elämässä on hetkiä
jolloin kaipaat jotakin niin paljon, että haluaisit poimia
ne muistoista ja halata niitä.

Unelmoi mistä haluat;
mene minne haluat;
ole mitä haluat olla,
koska sinulla on vain yksi elämä ja vain
yksi mahdollisuus tehdä mitä haluat.

Olkoon sinulla tarpeeksi iloa tekemään
sinut tyytyväiseksi,
tarpeeksi koettelemuksia tekemään
sinusta vahvan,
tarpeeksi surua tekemään sinusta
kunnon ihmisen,
tarpeeksi toivoa tekemään sinut onnelliseksi.

Asetu aina toisten asemaan.
Jos tunnet, että jokin loukkaa sinua,
se mahdollisesti loukaa toisia, myös.

Onnellisimmilla ihmisillä ei välttämättä ole
kaikkea parasta.
He vain ottavat ilon irti siitä,
mitä vastaan tulee.

Onnellisuus odottaa niitä,
jotka osaavat itkeä,
heitä joita sattuu,
heitä ketkä etsivät,
heitä ketkä yrittävät,
sillä vain he voivat kuvitella niitten
ihmisten tärkeyden,
jotka ovat heidän elämäänsä koskettaneet.

Rakkaus alkaa hymyilemällä,
kasvaa suudelmalla
ja päättyy kyyneliin.

Valoisin tulevaisuus päättyy
unohdettuun menneisyyteen.
Et voi jatkaa hyvää elämääsi
unohtamalla epäonnisutmisia ja sydänsuruja.

Kun synnyit, itkit ja muut ympärilläsi hymyilivät.

Elä elämääsi niin, että kun kuolet hymyilet
ja muut ympärilläsi itkevät.

Pitäköön Jumala sinua kämmenellään
ja vahtikoon enkelit Sinua.



Tämän runon sain ystävältäni Raunilta sähköpostitse ja se pyydettiin lähettämään niille ihmisille, jotka ovat tavalla tai toisella vaikuttaneet elämääni, niille, jotka saivat minut hymyilemään kuin todella sitä tarvitsin. Niille, jotka saivat minut näkemään asioitten valoisimmat puolet kun olin alamaissa ja niille, joiden ystävyyttä arvostan.

Tässä kiitoksena teille rakkaat blogiystäväni ja tsemppajat. Me tarvitsemme toisiamme.

Tanja haikaili blogissaan "Anni-Tannin elämää" vanhaa 70-luvun apinaa. Muistui mieleeni lasten vanha apina, joka oli kolmisen kymmentä vuotta sitten myös meidän perheessämme rakas leikkikaveri. Apina ristittiin nimellä Aappa. Tässä esittelen oman Aappamme:



Hieman on housut haaroista kuluneet. Tosin nämä asusteet ovat valeommeltuja eli ovat osa apinan kehoa. Jotenkin hellyyttävän näköinen tämä kaveri, vai mitä? Joitain vanhoja lasten leluja on tullut säästettyä, mutta omat vanhat lelut ovat ikävä kyllä hävinneet lapsuuden leikkien jälkeen. Olisipa silloin joku tajunnut laittaa, edes jotain säästöön. Ainoa pieni lapsuuden muisto on mummolta alle kymmenen ikäisenä saamani pieni posliininen kukkamaljakko ja siinä oli tekokielo, joka tuoksui kielohajuvedelle. Kielo tosin on kadonnut vuosien saatossa, mutta maljakko on vielä tallella.

Edit 1 (1.6.2007, klo 20:05):

Eilen lähti Aappa lukupaketin kanssa matkaan Tanjan kotiin Savon maille. Tosin piti hieman haaruksia ommella, ettei persaukisena tarvitse matkaan lähteä. Matka on pitkä, sillä ennen viittä lähtevät postipaketit olisivat olleet jo tänään perillä, mutta hieman myöhästyttiin lähdöstä, joten Aappa kotiutuu vasta maanantaina. Saas nähdä mitä Tanjan kotona tuumataan tästä lähes 30-vuotiaasta ottopojasta. Kolmisenkymmentä Chaterine Cooksonin romaania lähti samassa paketissa Tanjan kotikirjastoon.


Hyvästi Aappa ja toivotaan pitkää ikää siellä missä oletkin...