Aamulla katsoessani ulos parvekkeen ovesta, näytti  tällaiselta:



Kävimme äidin kanssa pesutuvassa ja hetken kuluttua alkoi kuulua moottorisahojen pärinää. Kävin välillä kotosalla ja sillä aikaa oli tapahtunut, jolloin näytti tältä:



Korkea pensasaitamme oli kaadettu juuria myöten. Yksitoistavuotta sitten sille tapahtui aivan samoin. Olen useampana vuotena valitellut aidan korkeutta. Taloyhtiön isännöitsijä sanoi, että ei kuulu heille, vaan puisto-osastolle. Puisto-osastolla sanottiin, että he tekevät puistosuunnitelman mukaan. Sitten kun he aikanaan tulivat, niin leikkasivat kadun puoleista laitaa ja kyselin, että miksi eivät leikkaa siitä päältä. Sanoivat, että tekevät vain linjaleikkausta. Pieni piha on ollut tosi pimeä ja ikäviä piikikkäitä oksia on kasvanut korkeutta noin kolmeen metriin ja leveyttäkin niin, että olemme muovipintaisella aitaverkolla ohjanneet sen kasvua hieman, ettei pikkulapset revi itseään niihin piikkeihin.



Pesutuvasta kotiin tultua näyttikin jo tältä. Risukasat olivat korjattu talon päätyyn yhteen nippuun ja piikkejä näytti olevan pitkin pihaa. Täytyy vain varoa, että ei saa auton renkaisiin sellaisia, kun pakkaa huomenna mökkitavaroita taas. Toki piha tuli valoisammaksi, mutta kuitenkin taas ihmettelen, että on tämä touhua. On pelkkiä ääripäitä. Ensin kasvatetaan kolmeen metriin pensaita ja sitten pikotaan maata myöten. Ei näytä olevan mitään kultaista keskitietä, että voitaisiin pitää pensaat jotenkin muodossaan ja tasata niitä määrä ajoin. Nyt ollaan ikäänkuin esiintymislavalla, kun nautitaan päiväkahvia kesälämpimällä parvekkeella. Ei ole sitten minkäänlaita yksityisyyttä. Onneksi on tuo pieni verkkoaita tuossa välissä, että voi hieman loitolla pitää niitä kurittomia lapsia, jotka keksivät sitä jäynää, kuten vappunakin. Laitoin siitä ilmoituksen aluelehteen, joka tulikin eilen. Yhdeksän ikäinen kummityttäreni ihmetteli poikien touhuja ja totesi, että "en minä vaan voisi mitään sellaista tehdä omalle kummitädilleni". Olipa herttaista ja kumpa lapset osaisivat ajatella, että jokaisen oven takana asuu jonkun lähimmäinen ja kenenkään elämäntilanteesta ei tiedä, jos ei tunne. Jokaisen yksityisyyttä pitää osata kunnoittaa ja antaaa rauha. Tänään kävi taas joku ipana pimputtamassa ovikelloa ja sitten juostaan kovaa karkuun. Tämä on ollut hyvin tyypillistä meillä. Selkävammaisena, ollessani pyörätuolissa, ei suinkaan ollut mukavaa kammeta kipuineen ylös sängystä ja raahautua ovelle, joka saattoi kestää montakin minuuttia, eikä siellä ollutkaan ketään. Olivat vain kiusaa tekeviä tenavia. Silloin välillä otti tosi paljon aivoon, kun turhaan piti ovelle raahautua, kun jokainen askel oli työtä ja tuskaa.
Tänään veimme uuden auton takaisin liikkeeseen, jotta voisivat katsastaa sen sekä vaihtaa oman radion ja soittimen siihen. Sitten huomenissa sanomme hyvästit vanhalle Carinalle ja vaihdamme 11 Corollan jälkeen Matzaan. Tuntuu tosi oudolta ja ihan kuin olisi pettänyt hyvän kaverin, kun ei olekaan enää merkkiuskollinen. Raha se on välillä, joka ratkaisee.
Illalla olimme sitten vielä keilaamassa. Siellä oli hieman hiljaisempaa. Oli varmaan monella vaikeaa valita, että katsooko jääkiekko-ottelua vai lähteekö keilaamaan. Meitä ei niin tuo kiekkotouhu kiinnosta, joten keilaamaan ilman muuta. Siinä tämä päivä taas hurahti ja huomenna nokka kotin baanaa ja mökille.