Tänään oli edessä Kirurgisen sairaalan laboratorionäytteet sekä munuaisten ultraäänitutkimus. Heräsin rutiinin omaisesti aamuisille tarpeilleni. Toki oli taas muistettava, että mukaan labraan oli vietävä vuorokauden nestekeräys sekä pari putkea samaa kirkasta nestettä.
Aina se sama juttu tulee julkisilla matkustaessa mieleen, että pitänee pitää kassistaan kiinni kuin aarrearkusta. Kenties joku himoitsisi juuri tuota pinkkiä kassia ja miettii tuskaisesti, että mitkäköhän tuokin eukko siinä mukanaan kantaa. Olisi se aikamoinen pettymys, jos kassi tulisi varastetuksi. Suurin pettymys kuitenkin se taitaisi olla itse kassin ottajalle. No, onneksi kuitenkin selvisin sairaalaan aarteeni kanssa.
Laboratoriossa vastassa olikin iloinen tuttu laboratoriohoitaja jo vuosikymmenen takaa. Iloissaan tervehti ja kyseli kuulumisiani. Kiva kun muistetaan ja täällä Kirralla kun ei ole välttämättä mikään sv-tunnus vaan tuntevat potilaana. Hoitaja kyseli siinä, että kuinkas monta vuotta minulla onkaan viimeiestä maksaniirtoleikkauksesta? Vastasin, että kaksitoista tuli vast' ikään täyteen. Kyseli, että olikos silloin menossa viimeiseen leikkaukseen, kun sairaalassa oli hoitajalakko ja hän oli lakkovahtina? Muistin kyllä, että hoitajalakkohan silloin oli. Hän muisteli kuinka seisoi lakkovahtina portilla ja professori tuli itse kertomaan hänelle, että tulossa on maksansiirto, joten siirtoon tulevat työntekijät pitää päästää töihin. Sellaiset asiathan hoidettiin lakosta huolimatta. Olin jäänyt tämän hoitajan mieleen, kun hän oli ajatellut siellä seistessään minua, jota leikkausta ennen oli lukuisat kerrat ottanut verinäytteitä ja tiesi ja tunsi minun kuntoni. Näin jälikäteen on kiva muistella sellaisia tilanteita.
Tultuani laboratoriosta tapasin erään munuaisiirron saaneen potilastutun, jota en ollut tavannut varmaan yli kymmeneen vuoteen. Kävimme yhdessä kahvilla ja odottelin ultraäänikuvaukseen menoa.
Sitten aika läheni varattua kuvausaikaa, joten tallustin sisätautipolin kerrokseen röntgeniin, kun keskusröntgen oli suljettu remontin vuoksi.
Luukulla sitten jäin hetken äimän käkenä miettimään, kun osastonavustaja sanoi luukun toisessa päässä, että ei ole lähetettä. Hetken jo pelkäsin, että minulla on aina yhtä huono tuuri. Tuleekohan tästä samankaltainen juttu kun siitä Hesarin tilausjutustakin? Sanoin, että olen saanut varatun ajan postitse ja ensi viikolla on munaislääkärin eli nefrologin vastaanotto. Hän kyllä sanoi hyvin ymmärtävänsä sen, mutta lähetettä heille ei ole saapunut. Soitto sisätautipolille ja sieltä sitten lähettivät sähköisesti sen lähetteen sinne rötgeniin. Onneksi sentään ei ollut sellaisesta asiasta kyse, että en olisikaan päässyt sinne kuvaukseen, kun joku ei ole huomannut toimittaa lähetettä. Luulempa, että se yläkerran keskusröntgenin remontti taas jotenkin sotki tätä systeemiä. Ultraäänitutkimuksessa ei todellakaan mennyt kauan aikaa, eikä tehnyt minkään verran edes kipeätäkään....helppo nakki.
Matkalla kotia kohti tapasin tyttären lapsineen kaupungissa. Yhdessä suuntasimme kulkumme kohti kummityttäreni  Mimmin  9-vuotissynttäreitä. Siellä oli ilo ylimmillään ja sukua ja kavereita koolla. Illalla vielä päätimme lähteä keilaamaan pitkästä aikaa. Oli ihan kivaa taas harjoitella ja kohtalaisesti onnistikin....näillä taidoilla. Huomenna täytyykin mennä  leikkuuttamaan kevät hiukset, kun lauantaina vietetään potilasyhdistyksen 40-vuotisjuhlataivalta Finlandiatalossa Sanna Pietiäisen konserttia kuunnellessa, huomion osoituksia seuratessa sekä isä-Mitron juhlapuhetta kuunnellessa. Päälle päätteeksi on luvassa juhlakahvit sekä juhlaillallinen sekä tanssin taikaa. Päivälle tulee kyllä pituutta yli työpäivän verran, mutta eiköhän sitä aina juhlia jaksa?