Tarinamaanantai

Syyskuinen ilta ja muistoissa vielä edellisen vuoden Estoniaonnettomuus. Päiväkin täsmäsi kutakuinkin eli syyskuun loppupuolta käytiin. Ulkona oli pimeää ja pakastavaa.
Kuntoutumiskeskuksen väki oli mennyt suurin piirtein jo nukkumaan. Vain myöhäiset kukkujat olivat enää hereillä. Viimeisimmät illan istujat olivat juuri palanneet ravintolan suljettua huoneisiinsa. Jossain huoneen ulkopuolelta kuulin hälytyssireenin ääntä. Oliko autovarkaita liikkeellä? Vilkaisu ikkunaan ja ketään ei näkynyt. Vilkaisu huoneen ovesta käytävälle, oven ulkopuolella oleva palohälytin ulvoi mahtavalla äänellä. Missään ei näkynyt savua. Oli vain lähdettävä ottamaan selvää, että missä vika. Puolipukeissaan oli paha lähteä käytävälle, sillä se olisi näyttänyt hieman huvittavalta. Käytävältä johti portaat alas palo-ovelta, josta olisi päässyt respaan. Äkkipysähdys ja savua tulvi portaikosta vastaani. Suljin nopeasti palo-oven ja palasin takaisin huoneeseeni. Mitä otan mukaani:...Päätin jättää lääkkeet ja rahat ja vain kiireissäni nappasin huovan sekä kännykän mukaani, kengät jalkaan ja ulos. Mistä pääsen ulos? Käytävällä juoksi mies, joka kutsui kuntoutujia perässään tupakkahuoneelle. Tupakkahuoneesta oli ikkunan kautta kulku ulos. Ei ollut oikeaa parveketta, mutta oli kattotasanne, jonka kautta saattoi etsiä tikapuut joista päästä alas. Kaihisilla silmilläni en voinut laskeutua ikkunasta, näkemättä mitään. Tuntui kuin olisi syöksynyt pimeyteen ja tyhjyyteen. Mietin hetken Estoniaonnettomuuden uhreja ja miltä tuntui poistua uppoavasta laivasta pimeyteen. Onneksi mies, joka neuvoi meille poistumistien, lupasi auttaa. Kertoi milloin laskeudumme toiselle tasanteelle, jota itse en nähnyt. Äkkiä matkan katon toiselle puolen katkaisi tömäys. Olin kompastunut kattotasanteella olevaan esteeseen. Pian selvisi, että este oli piippu tai joku muu koroke. Päästessämme katon toiselle reunalle, huomasin valkeiden housujeni olevan veressä toisesta lahkeesta. Taisipa käydä pahemmin. Pyyheliinalla, jonka olin saanut eräältä kuntoutujalta,  painoin haavaani. Katolta emme löytäneet alastulotikkaita, joten jouduimme odottelemaan palomiehiä. Suurpalohälytys oli annettu Kuntoutumiskeskuksen tulipalosta ja muutaman minuutin päästä piha vilisi hälytysajoneuvoista. Baarin palo oli ensin saatava hillintään ja sitten pelastetaan yläilmoista katolla olijat. Ensimmäisenä poistuin korkealta seitsemän metrin korkeudesta palotikkaita alas. Tuntui pahalta, mutta palomies kannusti pitämään tikkaista lujaa kiinni ja niinpä painoin itseni tiukkaan tikkaisiin katsomatta alas ja sivuille. Niinpä pääsin turvallisesti pihalle, jossa oli ambulanssi odottamassa minua. Hetken päästä minut vietiin keskussairaalaan tikattavaksi. Aamuyön tunteina palasin takaisin kuntoutuskeskukseen ja sain takkahuoneella aamupalan. Alakerta oli lohduttoman näköinen ja itse olin hyvin eksyksissä. Muut aamupalalaiset olivat ruumiin voimissaan ja osa ei edes ollut tiennyt yön tapahtumista. Minä ja joku muu olimme vain loukkaantuneet tulipalossa. Hetken päästä pääsin tutun yöhoitajan turvaan. Lehdissä ja televisiossa oli kerrotto suurpalon mahdollisuudesta ja siitä, että vain kaksi henkilöä loukkaantui. Toinen sai haavan jalkaan ja toinen savumyrkytyksen. Ystäväni luulivat minun saaneen savumyrkytyksen, sillä minulle sattui aina kaikennäköistä. Tosin erehtyivät, sillä en saanut savumyrkytystä vain jalkaani haavan. Tämän jälkeen päätin, että selvitän ulosmenotien aina ennen hotelliin menoa ja jos mahdollista niin taskulamppu olisi hyvä olla mukana.