Tänään, 11.9 tulee isäni kuolemasta kuluneeksi 12 vuotta. Suru on muuttunut vuosien aikana kaipaukseksi ja varsinkin tänä päivänä on suru taas niin pinnalla, käsin kosketeltavissa. Viime päiviänä on isä ollut jälleen monesti muistoissani. Monet käden jäljet muistuttavat hänestä. Isä oli sellainen puuhastelija, joka nikkaroi kapioarkkuja, teki kirjahyllyn kotiin, näperteli kaikkea käsillään, kokeili maalata tauluja ja kuvaili palon kaitafilmikameralla kotona ja myöhemmin videolla kuvia laidasta laitaan. Nuo vanhat filmit pitäisi saada tallennettua dvd-muotoon nauhoilta muistoksi.

Ajatuksissa on myös kahdentoistavuoden takaiset muistot siitä päivästä jolloin isä kuoli. Monesti tulee kerrattua tuon päivän tapahtumia ja jotenkin ne ovat jääneet mieleen niin pysyvästi, että muistaa melkein tarkalleen mitä sinä päivänä on tehnyt ja missä ollut. Isä kuoli sydänkohtaukseen oman kotinsa sohvalle, kun äiti oli ollut minua auttamassa pyykkituvassa. Monesti mietin, että entä jos äiti olisi ollut kotona ja minä en olisi tarvinnut apua....olisiko kaikki ollut toisin. Asiat vaan menevät niin kuin ne on mennäkseen ja turhaan niitä on jossittella, mutta ihminen on vaan sellainen, että sitä puntaroi vaihtoehtoja ja miettiin olisiko pitänyt tehdä jotain toisin.

Isän muistolle

Word Trade Centerin tuhoisassa itsemurhaiskussa kuoli 11.9.2001, lähes 3000 ihmistä. Tänään on kulunut tuosta tapahtumasta 8 vuotta. Muistakaamme myös heitä tänä surullisen syyskuun päivänä.

Wikipediassa lisää tuosta päivästä.