Tänään oli aikainen herätys, vaikka yleensä olen aamu-uninen. Minulla oli aika Meikun päiväosastolle, infuusiotiputusta varten. Kerran vuodessa on määrä tiputtaa suoneen osteoporoosilääketiputus ja sitten asian voi unohtaa vuodeksi. Viime vuonna kävin ensimmäistä kertaa tuossa tiputuksessa, kun aiemmin saamani luustolääke aiheutti mahahaavan kaltaista korroosiota. Olen sen verran herkkämahainen, että syömistäni mömmöistä maha ärtyy helposti ja ei ole mukavaa saada sitä mahahaavaakaan. Infuusiotiputuksen pitäisi kestää puolisen tuntia, mutta olin paikalla jo hyvissä ajoin.
Ilma oli ollut kolea ja sormissani sen tunsin. Ne olivat kuin jääkalikat ja tuntuikin hieman epävarmalta, että saavatko osaston sairaanhoitajat laitettua käteeni tippaneulaa. Olen sen verran ongelmatapaus, että vuositolkulla on käsiini pistetty tippaneuloja, satoja tai tuhansia kertoja yhteensä. Aikoinaan jouduin pyytämään tiettyjä anestesialääkäreitä laittamaan tippaneulani, koska en halunnut enää kenenkään pilaavan yhtään suonta, sillä näytti jossain vaiheessa olevan sellainen tilanne, että lähes kaikki suoneni olivat tukossa. Silloinen "luottolääkärini" nauroi kerran, että pitäsi olla ns. suonikartta....minähän tein sellaisen ja siitä hän joka kerta katsoi missä suonessa neula on kullakin kertaa ollut ja suoneni pysyivät hyvänä. Muut lääkärit eivät halunneet kuullakaan tuosta "suonikartasta" mitään. Siksi pyysinkin aina tuota anestesialääkäriä laittamaan tippani, sillä häneen saatoin luottaa.
Nykyään joissain paikoissa hoitajat tekevät tuon homman. Kaikki kunnia heille, mutta hieman kyllä minua kauhistuttaa...valitettavasti on sen verran kovia kokemuksia. Viime vuonna sain vastaavassa tilanteessa tennispallon kokoisen pahkuran kämmenselkään ja toisen käden kämmenselkä meni aivan mustaksi. Tällä kertaa ajattelin sanoa jo ennakkoon, mihin ei kannata pistää. Olisi varmaan pitänyt olla vain hiljaa ja katsoa miten tässä käy. Hoitaja sanoi pistävänsä mihin saa parhaiten. Sitä ennen kämmeniä yritettiin lämmittää lämpimän veden alla uitettujen pesulappujen avulla ja kroonikkovaippa siinä ympärillä, molemmissa käsissä.  Kämmenselkäänhän se ensimmäinen yritys sitten tehtiin, vaikka siitä huomautinkin. No huti siitä tuli. Toinen yritys hieman ylemmäs ja uusi huti. Välillä taas lämmiteltiin ja toiseen käteen sitten yritettiin. Sanoin taas, että aivan turha yrittää siihen tukkeutuneeseen suoneen sitä neulaa. Onneksi hoitaja antoi periksi ja kokeili siihen mihin pyysin ja nyt onnisti. Mietin taas, että miksi potilasta ei voi kuunnella....ehkä tuntui, että olen taas yksi hankala potilas, joka luulee tietävänä itse jotain. Tosiasiassa minulla on yli kolmenkymmenen vuoden kokemus pitkäaikaissairaana olemisesta.



Pienten "kärsimysten" kautta, homma saatiin hoidettua. Oli pakko kaivaa kamera ja ottaa todistusaineistoa tästä tiputuksesta, vaikka hieman huteralta tämä kuvaaminen tuntuikin. Päivän saldo: kolme reikää ihossa ja vuoden Zometa-infuusio kehossa.



Huomenna sitten näkee, onko lääkkeestä tullut sivuvaikutuksia. Viimeksi oli parin päivän ajan lihakset aika kipeinä, mutta se oli onneksi ohimenevää. Tässä aamutoimenpiteessä meni n. 1½ tuntia aikaa, kaiken kaikkiaan. Vein polille potilaspaperini....kaksi muhkeaa kansiota. Väliajalla menin kahvioon, aamukahville ja palasin sen jälkeen polille odottamaan määräaikaiskontrolliin pääsyä.
Aivan tuntematon tohtori oli vastaanotolla. Hän oli jonkun verran ehtinyt paneutua papereihini. Lääkkeet jatkuvat kuten ennenkin. Munuaisarvot hieman koholla ja kalium oli viime kerrasta hieman kohonnut. Hemoglobiini oli matala ja tuumormarkkeerikin hieman koholla, mutta se on ollut vuosia jo koholla, ilman että minulla olisi minkään laista syöpää haimassani. Onneksi sain mahansuojalääkettä vastaisuuden varalle, kun valittelin mahaoireitani. Kolmen kuukauden välein on jatkossa taas kontrollit, ellei mitään uutta ilmaannu.



Korkean sairaalan kerrostasanteelta on mukava ottaa kuva kaupungin nähtävyyksistä. Täältä näkyy kauas keskustaan asti. Muistan kuinka 90-luvun puolivälin maissa seurasin kaupungin ilotulitusta uudenvuoden aattona, sairaalan 13. krs:n käytävän ikkunasta.....Se oli upein ilotulitus, jonka olen koskaan nähnyt.

Kävin vielä eräällä osastolla katsomassa yhtä ystävääni, joka on sairaalassa. Vasta kahden aikaan päivällä pääsin kotiutumaan ja olin kotona jonkin verran aiemmin, kun mies tuli otiin töistä. Tästä päivästähän tuli melkein työpäivän mittainen.

Tällä viikolla olen sattumoisin ollut aika lailla "puolipäiväpotilas", kun on ollut monen moisia terveyskäyntejä eri paikoissa kaupungissa.