03.05.2008 - 01:40
Ystävättäreni lyhyeksi jäänyt avioliitto katkesi ikävällä tavalla....syöpä vei miehen aivan liian varhain. Tänään tein aamulla hänelle suruvalittelukortin ja laitoin sen illalla postiin. Tosin hauajaiset ovat huomenna, mutta en ehtinyt tutustumaan tähän hänen mieheensä, joten laitan hänelle kortin ja ei kai haittaa, jos se menee perille vasta hautajaisten jälkeen. Otan sydämestäni osaa, hänen menetykseensä.
Et
ole sittenkään yksin
Tulee päiviä jolloin et jaksaisi jatkaa
tätä yksinäistä, mutkaista matkaa.
Niin raskaalta kulkea tuntuu tie,
et ehkä tiedä, minne se vie.
Ne jotka kulkivat sen aikanaan,
eivät palaa takaisin kertomaan
miten surujen metsässä suunnistetaan,
tai kuinka ikävän portit avataan
tai koska ja missä tavataan.
Se on paikka, josta vaietaan...
Vai onko juuri tuo oksa tässä
rakas käsi kättäsi etsimässä?
Ja kun tuulen hiuksillas leikkivän luulet,
ole hiljaa, kaivatun äänen kuulet,
hyväilee sinua rakkaat huulet.
Hänen hymyään luontokin hymyilee,
puhu, ystävä, kyllä hän kuuntelee
Voimia!
03.05.2008 - 10:09
Kylläpä on ihana runo. Todella surullinen juttu. Ei ole liian myöhäistä hautajaisten jälkeen. Suru ei varmasti koskaan vanhene. Mun täytyy näyttää tuo runo pojalleni. Hänen isänsä on kuollut 7 vuotta sitten ja kaipaus on erittäin suuri. Vieläkin alkaa poikaa helposti itkettää kun iskästä puhun.
03.05.2008 - 17:09
Kiitos runosta, luin sen itselleni.
Tarjuska ite
04.05.2008 - 00:47
Mrs Vsop: Niin, eipä kai ole, sillä lohtua ei ole ikinä liikaa ja pääasiahan se on kun muistaa ja ei jätetä yksin surevaa.
Lapsilla varmaan on pitkää ikävä vanhempiaan, kun he kuolevat. Ehkä auttaa runon sanoma ja se, että pystyy mielessään aistimaan kaivatun ihmisen, vaikka tuulen hipaisusta tai yön tähdestä. Näin minä kuvittelen monesti kuolleen isäni olevan joku pilvi tai tähti taivaalla. Jaksamista teillekin!
Palaga: Tuon runon löysin jossain vaiheessa Positiivareiden värssypankista. :) Siinä on jotain niin kaunista ja lohdullista.
