Matkakertomukseni Elinsiirron saaneiden MM-kisoista ja talvipäiviltä Rovaniemen Ounasvaaralta jatkuu.....



Perjantaiaamusella heräsimme kukonlaulun aikaan aamupalalle ja kiirehdimme sen jälkeen bussikyydillä hotelliltamme SM-kisojen avajaisisiin. Oli hyvä pukeutua reissussuun lämpimästi, sillä edessä oli monen tunnin oleilua kisapaikalla. Suurin osa porukastamme lähti hiihtokeskukseen seuraamaan hiihtokilpailuja, mutta minä ja mieheni päätimme jäädä Urheiluopistolle, sillä tiedossa oli aamu kymmeneltä uinnin SM-kisat. 


Taustalla Ounashalli, auringonkultaaman lumihangen ympäröimänä.

Päivä oli mitä parhain ja Rovaneimellä oli talvi aivan toista luokkaa kuin meillä etelässä, vaikka lähtiessämme matkaan Hesassakin satoi lunta. Tapasimme urheiluopistolla tuttuja kilpailijoita aamupäivän aikana paljon. Aikaa oli myös ennen uintikisoja nauttia auringonpaisteisesta talvisäästä. Niinpä päätimme kävellä Maijaa vastaan hotellin suuntaan ja samalla oli mahdollista nauttia auringonhoitosesta talvi-ilmasta.ja napsia valokuvia luonnosta.



Auringonpaiste näkyi niin kauniisti puiden lomasta, että oli pakko tämän tästä ikuistaa hetket kuviksi. Hetkeä aikaisemmin latukonekin kuului huristavan ja kaunista latua syntyi koneen jäljiltä.





Olipa Rovaniemellä runsaasti lunta, kun kävelytien reunustalla kuvailin aura-auton jättämää penkkaa. Perjantaiksihan jo povattiin etelän lumikerroksien sulamistakin.



Ounahallin takaa nappasin tämän kuvan. Palasimme ystävän kanssa samaa reittiä takaisin urheiluopistolle ja näin päästiin uimakisoja lopulta seuraamaan.

Uintikilpailuihin osallistui hyvä ystäväni Maija ja juuri sen vuoksi jätimme hiithokilpailun katsomiset väliin ja jäimme odottamaan uintikilpailujen alkamista. Olin luvannut auttaa häntä kipeän niskan kanssa ja reppuun oli varattu apuvoiteiksi kylmägeeliä ja Feldeniä. Itse olen sen verran huono uimari, etten kyllä ole uskaltanut osallistua uintikisoihin, jos vielä vaikka alkaisi jalasta suonta vetämään kesken kaiken ja muutenkin on kyseen alaista, kauanko jaksan pysyä pinnalla. Toki Maija minua mukaan yritti houkutella, mutta sanoin etten osaa uida, johon hän tuumasi, ettei se mitään. Naurettiin, että eikö se mitään, jos satun hukkumaan. No, toki sillä oli merkitystä, joten päätettiin ettei kannata kuitenkaan. Pysyttelin tukevasti jalat maan pinnalla ja seurasin uintikilpailuja altaan reunustalla kamerani kanssa.



SM-kisoissa oli uintilajeina vapaauintia, rintauintia sekä selkäuintia. Maija kahmaisi kaksi kultaa, ainoana naisena ja mikä uroteko kun niskatkin olivat niin jumissa, ettei pää juuri kääntynyt. Ne mitalit tulivat kivulla ja tuskalla ansaittua. Onneksi vesi kantoi. Mahtavia miesuimareita löytyi monista elinsiirtourheilijoista.

Uinnin jälkeen menimme Maijan kera lounaalle SantaSportin ruokalaan. Meillä oli kyllä varattu ruokailu hotelliltamme, mutta perjantaina oli vain lounas, joten meillä oli aikaa vielä käydä lounalla ennen porukkamme tuloa hiihtostadionilta. Ruokailun jälkeen menimme seuraamaan sykeläisten (sydän- ja keuhkosiirrokkaat) ja Kanta-Hämeen yhdistysten lentopallo-ottelua. Siinä Kanta-Hämeen yhdistyksen joukkueessa oli myös omaa väkeämme sekä muistakin Musilin yhdistyksistä, kun osanottajia lentopallojoukkueeseen ei muuten olisi ollut tarpeeksi.



Hurjaa peliä, johon minä en pystyisi. Bussin perässäkään en jaksa juosta, saati sitten lentopallon perässä ja syöksyä palloon käsiksi. Enpä kyllä jaksaisi iskeä palloakaan, vaikka se on ns. pehmopallo. Lisäksi en pysty itse hyppäämäänkään yhtään. Kisatuomareina ja ajanottajina sm-kilpailuissa toimi urheiluopiston opiskelijatyöttöjä.



Näin lahjakas hyppysuoritus oli Tuija Helanderilta, enteseltä aitajuoksijalta. Hän pelasi sykkeen joukkuessa ja voittivat lentopallo-ottelun kultamitalein.

Lentopallo-ottelun ja hiihtokilpailujen palkinnon jakojen jälkeen lähdimme bussikyydillä Napapiirille, joulupukkia katsomaan. Siitä kirjoitan kyllä erikseen, sillä muuten tästä tulee romaani.

Santa Parkista palattuamme bussi toi minut ja Eijan (keilakaverin) takaisin Ounasvaaralle. Olimme varanneet tunnin ratavuokran keilailuharjoituksia varten, jotta saisimme hieman tuntumaa vieraaseen keilarataan ja palloihin. Koska keilahallissa oli tilaa, niin mies vielä varasi itselleen keilaradan vierestämme, joten hänelläkään ei käynyt aikan pitkäksi ja oli mahdollista harjoitella keilaamista kerrankin ihan omalla radalla.



Keilaharjoitusten jälkeen suuntasimme taksilla takaisin majapaikallemme, jossa odottikin jo illallinen väsyneitä matkalaisia. Ruokailu pirsti mukavasti ja tuntui, että jaksaisimmekin lähteä illalla muun porukan kanssa kohti Pohjanhovia, jossa oli tiedossa tanssimusiikkia ja tahdittajana oli vuoden 2007 tanssittaja Sinitaivas.

Matkakertomus kisatunnelmista jatkuu vielä ja seuraavaksi kerronkin Napapiiri-reissustamme.