Tänään kirjoitan 14-vuoden takaisen sairaalareissun viimeisen päivän postauksen, joka on vanhoista päiväkirjamerkinnöistäni.. Pääsin 5.1.1994 kotiin melkein viikon mittaiselta sairaalareissulta.
SAIRAAN ARKEA
5.1.1994 (keskiviikko):"....Tänään on määrä päästä kotiin. Aamupalan ja tiputuksen jälkeen minulla oli taas aika isotooppilaboratorioon. Eilen saamani valkosolut ovat hakeutuneet elimistööni takaisin mahdollisille tulehdusalueille, joita sitten kartoituksella etsitään.
Tumma tohtori saapuu taas piristämään. Hän on hyvin tarkkana kuvauksen aikana. Haluaa tietää, että onko pernassani ollut koskaan vikaa. Eipä ole koskkan kukaan sanonut mitään. Epäilee, että pernassani olleen infarktin. Kaikkea sitä kuuleekin. Ehkä hieman pelottaakin. Mietin mielessäni miten vaarallista se voisi olla. Onneksi CRP-arvoni ovat vain 6, joten tohtorin mielestä mitään hälyyttävää ei voisi olla. Veritulppa on niin pelottava sana. Onneksi perna ei kuitenkaan ole aivan välttämätön elin, mutta tulppahan voisi uusiutua maksaan, sydämeen, keuhkoihin tai lähteä jopa liikkeelle. Tuntui ihmeelliseltä, kun minulla ei ole ollut mitään erityisiä oireita.
Toivottavasti joku ovi on minulle vielä avoin. En anna ainakaan oven sulkeuta kokonaan kiinni.
Olen kerännyt voimia jaksaakseni. Maaria Leinosen runot ovat auttaneet minua ajattelemaan elämän vaikeita asioita, sairastumista ja selviytymistä. Olen hyvin heikkokuntoinen noustessani ylös tutkimusvuoteelta. Haluavat vielä iltapäivällä kuvata lisää kuvia. Silloin näkyisi pernakin paremmin, kunhan olen saanut lisää kyseistä merkkiainetta.
Makaan odotushuoneessa pitkällä penkillä. Tohtori havaitsee minut siinä epämukavassa tilassa ja tarjoaa käsikynkkää minulle.. Saan tasokkaan makuupaikan. Odottelen siellä vuoroani. Hoipertelen seinistä kiinni pitäen tutkimushuoneeseen. Kourussa täytyy taas maata hievahtamatta. Yritän ajatella kaikkea muuta ettei paha asento tuntuisi niin epämiellyttävälle. Kuvaukset loppuvat ja saan luvan lähteä osastolle. Maailma pyörii hetken silmissäni, kun nousen . Saan jalat kuitenkin pian tukevasti maan pinnalle.
Osastolla odotellaan minua lääkärinkansliaan kotiinlähtöhaastatteluun. Minulla olisi nyt lupa poistua, mutta kyytiä ei näytä järjestyvän. Päätän lähteä taksilla. Antavat matkakassiini vielä pari ämpäriä, jos sattuisin vaikka tarvitsemaan mahdollisesti rasvadietin keräystä varten.
Kotiin päästyäni meinaan pyörtyä keittiön epäjärjestykseen. Saatuani puhtia, tyhjennän tiskikoneen ja täytän sen likaisilla astioilla. Siivoan keittiön, jotta viihtyisin kotona paremmin.
Miehen saavuttua kotiin töistä käymme kaupasas ja teemme pari kuljetuskeikkaa (Mies luvannut auttaa jossain tavaroiden kuljetuksessa). Tultuamme vihdoin ja viimein kotiin, alkaakin päivän rehkiminen tuntua päänupissani. Mikä armoton jysäri, kaikkea sitä itselleen hankkiikin. Olisi pitänyt ottaa rauhallisemmin tämä kotiin paluu. Loppuillan voihkin päänsärkyäni, sohvalla lojuten. Tytär ja pikku-prinsessa tulevat moikkaamaan. Ei mummista paljon iloa ole, kun mummi on niin kipeä. Toivottavasti huomien on parempi päivä."
Meiladen sairaalan nykypäivää...
